Neiti Julie kotikatsomo

Ohjaaja Mike Figgis on ottanut kuvittaakseen ruotsalaisen August Strindbergin (1849-1912) 1800-luvun lopulle sijoittuvan näytelmän Neiti Julie, joka on yhtä aikaa raivostuttava ja vastaansanomaton. Kirjallisuusfilmatisointeja tehdään kaiken aikaa, mutta tämä on ensimmäinen alkuperäisteokselle johdonmukaisesti uskollinen elokuva, jonka olen nähnyt. Neiti Julie on huolellista työtä.

Neiti Julie on kreivin tytär, omapäinen, levoton ja toivottoman lapsellinen. Niin kuin vain voivat olla elämän todellisuudelta suojassa kasvaneet ylimystön lapset. Ja tietysti naiset. Julie on yhtä aikaa sekä hemmoteltu lapsi että nainen, ja tämän yhdistelmän vaarallisuuden ja toivottomuuden Strindberg tekee harvinaisen selväksi. Kreivin palvelija Jean, johon Julie juhannusyönä takertuu ja sortuu, on lähtöisin köyhästä perheestä. Mies on älykäs ja äärimmäisen kunnianhimoinen, mutta syntyperänsä vuoksi vailla mahdollisuuksia nousta ylemmäs yhteiskunnassa. Tästä taustasta kumpuaa hänen halveksuntansa ja vihansa kevytmielistä ja lapsellista Julieta kohtaan. Eikä Julie, nainen kun on, tiedä leikkivänsä tulella.

Neiti Juliessa käydään kahta suurta sotaa, ensimmäistä yhteiskuntaluokkien ja toista sukupuolten välillä. Vain toinen taistelu jää ratkaisemattomaksi. Strindberg ratkaisee taistelun sukupuolten välillä, ja yön tunteina palvelija Jean nöyryyttää ja häpäisee kreivin tyttären, joka on aamun koittaessa myöntävä tappionsa.

Kolmantena osapuolena yön tapahtumissa on palvelijatar Christine, Jeanin kihlattu. Naisella on selvä käsitys yhteiskunnallisesta hierarkiasta ja, toisin kuin miespalvelija, hän hyväksyy siinä saamansa paikan. Suhteessaan Jeaniin Christine myös joutuu tyytymään paikkaan, jonka mies hänelle osoittaa.

Helen Cooperin elokuvaksi käsikirjoittaman Neiti Julien tapahtumat ja keskustelut ovat uskollisia alkuperäiselle näytelmälle. Karsittu on mahdollisimman vähän - lähinnä niin, että näytelmässäkin taustalla olevaan ainekseen, kuten Julien vanhempien koko tarinaan, viitataan lyhyesti. Kun elokuva pysyy näytelmän hengen mukaisena, se pystyy kuin pystyykin tuottamaan samanlaisen intensiteetin kuin alkuperäinen teksti.

Neiti Julien rauhallinen kuvaus antaa tilaa keskustelulle ja tekee näyttelijöiden työstä erityisen haastavaa. Peter Mullan on loistava itsevarmana Jeanina ja Maria Doyle Kennedy on uskottava Christine. Saffron Burrowsin hienopiirteiset kasvot sopivat Julielle, joskin elävyyttä rooliin olisi kaivattu hiukan lisää. Burrowsin alusta asti epävarma ja uhmakas Julie muuttuu yhä uskottavammaksi yön edetessä. Elokuvan sisätilojen öinen hämärä ja lavasteet ovat onnistuneet. Vielä kun takaovesta olisi päässyt aitoon ruotsalaiseen kesäyöhön, illuusio olisi ollut täydellinen.

Mielestäni Strindberg oli väärässä siinä, mitä yritti Neiti Juliessa osoittaa. En silti voi olla ihailematta uskottavuutta ja intensiteettiä, jolla näytelmä - ja yhtä hyvin elokuvakin - hetkeksi asettaa katsojansa selkä seinää vastaan. Julie, Jean ja Christine ovat huolellisesti rakennettuja henkilöitä. Heidän kauttansa se, mikä tapahtuu ja sanotaan, on järkyttävän totta.

Neiti Julieta voi suositella sekä Strindbergin näytelmän tunteville että kirjallisuusklassikoista kiinnostuneille, joille elokuvakin käy esitysmuodoksi. Elokuvassa on kaikki olennaisin, Strindbergin väite ja perustelut.