My Little Eye kotikatsomo

2000-luvun television toistaiseksi suurin hittituote on ns. reality-tv, jossa kamerat taltioivat ihmisryhmän elämää kodissa ja matkoilla, vaarojen keskellä tai vain paskaa puhumassa. Ohjelmaformaatin globaalin suosion perusteella ihmisiä tuntuu kiinnostavan tämänkaltainen tirkistely ja osallistujia linssiluteena oleminen. Jotkut ohjelmat, kuten sellaiset, jossa nuorisoa kuskataan aurinkorannoille ryyppäämään ja naimaan, ovat typeryydessään naurettavia, mutta tämän arvostelun kohteena oleva ja tosi-tv:n parista kehyksensä saanut My Little Eye (2002) jäi aikanaan taasen liian vähälle huomiolle. Se on nimittäin juoneltaan ja kuvaustavaltaan aivan mainio tekele.

Internetyhtiö etsii viittä nuorta elämään kuusi kuukautta autiotalossa erämaassa ja antavat palkinnoksi miljoona taalaa. Valintaprosessissa ei tarjokkaiden runsaudesta johtuen kauan mene ja ei aikaakaan, kun ryhmä on koossa, tällä kertaa kaikki jenkkityylisestä korrektiudesta poiketen valkoisia väriltään. Kaikki ei kuitenkaan ole kohdallaan ja asioiden oikea laita alkaa vähitellen selvitä osallistujille.

My Little Eye on kokonaisuudessaan kuvattu tyylillä, joka jäljittelee normaalien tosi-tv-ohjelmien kuvaustapaa katonraja- ja pimeäkameroineen. Tästä johtuen elokuvan jännitys kohoaa toisinaan aivan kunnioitettaviin sfääreihin, kun ihmisten avuttomuus esimerkiksi pimeässä haparoidessaan paljastuu. Isoveli tarkkailee herkeämättä ja olo on piinaavan rauhaton.

Marc Evansin elokuva on pienimuotoisuudestaan (vain seitsemän roolihahmoa ja kolmen miljoonan euron budjetti) huolimatta mielenkiintoinen kuvaus ihmissuhteiden kehittymisestä ja rakoilusta erämaatalon muodostamassa keinomaailmassa. Puolivälin jälkeen on hieman seesteisempi vaihe, kerronta ei etene eivätkä vuorosanat vie juonta eteen päin, mutta ehkä kyseessä on vain ohjaajan tehokeino tyynnyttää katsoja ennen seuraavaa jännitysmomenttia. Tai niin ainakin haluaisin ajatella.