Muumio haluaa seksiä

Epäilykset rahastuksesta heräävät heti, kun videokasetin kannessa lukee "Christopher Walken, Pulp Fiction". Walken on näyttelijänä raskaan sarjan mestaritasoa, joten hänen nimeään sopii käyttää täkynä, vaikka mies ei olisi elokuvassa pääosassa. Viime vuosina Walken onkin esiintynyt nimenomaan sivuosissa. Mutta edes hänen rutiinitason roolisuorituksensa ei riitä nostamaan Muumion kosketusta siitä haudasta, johon yli-innokkaat tekijät sen kuoppaavat.

Muumion kosketuksen ansioksi on laskettava se, että käsikirjoittaja/ohjaaja Michael Almereydan ambitiotaso on huomattavasti tusinatason kauhuhuttua korkeammalla. Jo alun levottomat, 1960-70-luvun estetiikkaan viittaavat kuvat herättävät kiinnostuksen. Pian siirrytään Irlannin vehreille nummille, jossa sukuloimaan lähtenyt kolmihenkinen suurkaupunkiperhe joutuu kokemaan kummia, kun omituiseksi muuttunut eno (Walken) esittelee kellarissa isoäidin vanhan lemmikin, muumion. Yliluonnollisille tuntemuksille herkkä perheenäiti (Alison Elliot) joutuu läpikäymään nuoruutensa traumat, kun nuorekas muumio herää henkiin ja yrittää tunkeutua hänen sieluunsa. Aviomiehellä (Jared Harris) on toisenlainen ongelma: mitä tehdä, kun muumio haluaa sänkyyn…

Perinteisen kummitustalo/muumiojutun sijaan Almereydan tavoittelee surrealistista kauhua, jossa unet, takautumat ja subjektiiviset kokemukset sekoittuvat goottilaiseen jylhyyteen. Tyylikeinona on MTV:n musiikkivideoita tunnelmia tavoitteleva hajanaisuus, jonka sitten pitäisi ilmeisesti korvata järkevän tarinan puuttuminen. Tässä yhteydessä tyylittely kääntyy itseään vastaan, sillä absurdiin painajaiseen ei riitä vain epämääräinen haahuilu. Hulluuden syövereihin hyppääminen vaatisi David Lynchin rohkeutta ja omaperäisyyttä.

Pökkelömäistä näyttelemistä ja epäloogisuudessaan tahattoman koomista tarinaa ei hermostuneella kuvakerronnalla pelasteta. Niinpä Muumion kosketus kääntyy mielenkiintoisista pyrkimyksistään huolimatta tympeäksi, vetelän raskassoutuiseksi sekoiluksi. Suoraviivaisen kauhuelokuvan ystävät pitävät sitä luultavasti tylsänä tekotaiteena, art house -yleisölle se on vain onneton muumioelokuva. Epäonnistumisesta huolimatta elokuva todistaa, että ohjaajalla on visuaalista silmää, joten hänen uutta Hamlet-filmatisointinsa on varmaankin Muumion kosketusta kestävämpää katsottavaa.

*
Arvostelukäytännöt