Modesty Blaise kotikatsomo

Kirjailija ja käsikirjoittaja Peter O’Donnell teki pitkän ja laaja-alaisen uran aina historiallisista romaaneista jännitysviihteeseen. Hänet muistetaan erityisesti entisestä rikollisesta ja myöhemmin vakoojaksi ryhtyneestä Modesty Blaisesta, jonka seikkailuja O’Donnell kirjoitti keskeytyksettä vuodesta 1963 vuoteen 2002. Modestyn ja hänen uskollisen apurinsa Willie Garvinin seikkailut kattoivat toistakymmentä kirjaa ja yli 10 000 sanomalehtiin käsikirjoitettua sarjakuvastrippiä. Modestyn seikkailuja on julkaistu ympäri maailmaa vuosikymmeniä, ja kaksikko kuuluu agentti- ja dekkariviihteen tähtitaivaalle siinä missä Holmes ja Watsonkin, tai James Bond.

Se ero edellä mainittuihin fiktiohahmoihin O’Donnellin luomuksilla on, että Modesty ei ole siirtynyt valkokankaalle lainkaan niin sujuvasti. Yhden tv-pilotin lisäksi elokuvia on tehty aikojen saatossa kaksi, ja kumpikin niistä on omista syistään varsin epäonnistunut. Vuoden 1966 teos, hämyohjaaja Joseph Loseyn ohjaama Modesty Blaise – pistävä perhonen on niistä ensimmäinen. Lippuluukuilla flopannut ja elokuvana epäonnistunut tekele on valitettavasti osasyy siihen, miksi Modestyn pariin ei ole myöhemminkään juuri palattu valkokankaalla.

Jälkikäteen elokuvalle on viritelty jonkinlaista kulttielokuvan mainetta lähinnä sen vahvojen 1960-lukulaisten camp-arvojen takia, mutta nämä tulkinnat ovat aina jälkijättöisiä. Aikalaiset eivät elokuvaa arvostaneet tai ymmärtäneet sen takia, että se on yksinkertaisesti huono elokuva ja vieläkin huonompi tulkinta alkuperäisestä Modesty Blaise -sarjakuvasta, joka oli ja on edelleen jäntevää, tiukkaotteista ja omaperäisen ajatonta seikkailusarjakuvaa.

Hulluttelu, alkuperäistekstistä rajusti poikkeaminen ja täysin oma tulkinta eivät sinänsä ole esteitä hyvälle elokuvalle. Monta erinomaista elokuvaa on tehty siten, että alkuperäinen tarina on ollut vain alaviite käsikirjoitukselle tai nimellinen innoitus. Mutta Loseyn teos ei ole erinomainen elokuva. Se on vasemmalla kädellä vedetty sutaisu, jossa on menty siitä, missä aita on matalin. Kohtauksia on kirjoitettu ja toteutettu silmiinpistävän laiskasti, ja elokuvan rytmi on epätasapainoinen. Tarinankerronta on parhaimmillaankin sekavaa ja pääsääntöisesti lattean tylsää. Tajunnanvirtamaiset jipot kuten Modestyn vaatteiden ja hiusten värin vaihtuminen kesken kohtauksien eivät tilannetta korjaa.

Kömpelön ja avuttoman oloisen Monica Vittin toikkarointia voi halutessaan yrittää selittää ironisena metaparodiana agenttitarinoista ja atleettisen sarjakuva-Modestyn sulavasta liikehdinnästä, mutta moinen olisi silkkaa ylitulkintaa. Kuten aisapari Willie Garvinia näytellyt Terence Stamp on myöhemmin todennut, Vitti oli oikeastikin erittäin kömpelö toiminnallisemmissa kohtauksissa eikä yleensä selvinnyt kunnialla kävelyä ja vaatteiden esittelyä vaativammista stunteista. Myös puhe englanniksi tuotti ongelmia. Modesty Blaisen lisäksi Vitti ei pitkällä urallaan tehnytkään kuin yhden englanninkielisen elokuvan.

Monicalla on kauniit kasvot ja hyvä perse, mutta Modesty Blaisen roolihahmo vaatii muutakin. O’Donnellin Modesty oli 1960-luvulla ja sen jälkeenkin modernin, itseriittoisen ja itsetietoisen naisen esikuva, ei mikään mod-piirien ja LSD-trippien inspiroima hepsankeikka. Vittin Modesty on lähinnä avuton pikkuneiti, joka tarvitsee joka hetki miehistä apua selviytyäkseen. Alkuperäinen Modesty, kyvykäs ja lähitaistelussa taitava nainen, ei tarvitse Willie Garvinin apua joka kadunkulmassa. Sitä paitsi Garvinin kuuluu kaikesta huippuosaamisestaan huolimatta olla Modestyn adjutantti, ei missään olosuhteissa toisin päin.

Teos heittää vesilintua myös Peter O’Donnellin olennaisimmalla säännöllä, joka määrittää Modestyn ja Willien keskinäistä suhdedynamiikkaa. Säännöllä, jota O’Donnell ei ikinä rikkonut lähes neljän vuosikymmenen pituisella Modesty-urallaan. Modesty ja Willie ovat toistensa parhaita ystäviä ja yhteistyökumppaneita, mutta he eivät koskaan ole romanttisessa suhteessa toisiinsa. Loseyn elokuvassa he sen sijaan puhkeavat kesken elokuvan romanttisiin musikaalinumeroihin ja päätyvät elokuvan lopussa yhteen. Sarjakuvassa ja kirjassa mies ja nainen voivat olla yhteistyökumppaneita ilman keskinäistä romantiikkaa, elokuvatulkinnassa eivät. Mitä tämä kertoo elokuvaviihteen yleisistä lainalaisuuksista on jokaisen itsensä mietittävissä, mutta Modesty Blaisen kohdalla kyse on anteeksiantamattomasta rikkeestä.

Sekavaa kalkkunaa hämmentävät entisestään omituiset näyttelijävalinnat kuten Clive Revillin huseeraaminen kaksoisroolissa. Revill esittää sekä kirjanpidosta innostunutta McWhirter-roistoa että lakanapäistä, peruukki ja parta -osastoon luottavaa sheikki Abua, joka mesoaa estottomasti sapeli kourassa. Kummelista tutun Aziz The Combat Fighterin mieleen tuova arabitulkinta saa Frederikin biisin Sheikki Ali Hassanin tuntumaan professori Jaakko Hämeen-Anttilan islam-luennolta.

Jostain syystä elokuvan ikäraja on Suomessa K16. Miksi, sitä voi vain ihmetellä, sillä väkivaltaa elokuvassa on minimaalisesti, paljasta pintaa ei ollenkaan eikä mitään erityisen rankkoja elementtejä ole mukana. Ellei sitten ole ajateltu, että teos aiheuttaa nuorille elokuvanharrastajille vakavia traumoja huonon kerronnallisuutensa ja camp-näyttelynsä takia.

Loseyn Modesty Blaise -elokuvaa voi verrata saman vuosikymmenen Batman-tulkintaan, jossa pönäkkä Adam West heilui harmaassa jumpperissa Lepakkomiehenä. Suurin ero on siinä, että 60-luvun Lepis oli aidosti itseironinen ja toteutukseltaan paljon virkeämpi, vaikka silläkään ei juuri mitään tekemistä ollut 40-luvun synkempien varhais-Batmanien kanssa. Batmanista saatiin kuitenkin 1980-luvun lopulla ensiluokkaiset Tim Burtonin goottisävyiset tulkinnat ja 2000-luvulla Christopher Nolanin jylhän modernit tulkinnat. Toivottavasti joku vielä joskus tarttuisi Burtonin tai Nolanin hengessä myös Modesty Blaiseen ja Willie Garviniin. Aineksia riittäisi, ja huonompaa tulkintaa tuskin on mahdollista tehdä kuin Loseyn tulkinta.