Minne tuuli kuljettaa kotikatsomo

Jack (Cole Hauser) ja Molly (Kate Levering) ovat varakas amerikkalaispariskunta, joiden 7-vuotias Joey-poika (Maxwell Perry Cotton) on adoptoitu perheeseen vauvana. Joeyn biologinen isä Rip (Barry Pepper) saa tietää poikansa olemassaolosta vasta päästyään vankilasta, missä hän on istunut yli seitsemän vuotta. Adoptio osoittautuu laittomaksi, koska isä ei ole sitä hyväksynyt. Vankilassa raitistunut Rip ja Joeyn biologinen äiti Wendy (Mira Sorvino) päättävät saada poikansa takaisin.

Jon Gunnin ohjaama adoptiodraama Minne tuuli kuljettaa (2009) perustuu Karen Kingsburyn romaaniin. Uskovainen Kingsbury on kirjoja liukuhihnalta suoltava bestselleristi, joka on tehnyt kristillisyydestä tavaramerkkinsä. Oman tuotantonsa kirjailija on nimennyt mahtipontisesti ”fiktioksi, joka muuttaa elämäsi” (Life-Changing Fiction™). Kotisivuillaan hän julkaisee Irakissa palvelleiden amerikkalaissotilaiden kuvia ja vastaanottaa esirukouspyyntöjä.

Gunnin elokuvassa kristillisyys on häivytetty taka-alalle, mutta ei näkymättömiin. Vaikeaan tilanteeseen haetaan ratkaisua papin juttusilta, ja toisen posken kääntämistä sovelletaan myös perheväkivaltaan. Kaiken kaikkiaan elokuva onnistuu kuitenkin välttämään hurskastelun ja moraalisen mustavalkoisuuden. Katsojan sympatioita johdatellaan tasapuolisesti Joeyn molempien vanhempien puolelle. Vaikka Ripin ja Wendyn vaatimus tuntuu kohtuuttomalta, eivät heidän henkilönsä jää vaille ymmärtämystä.

Trillerimäisiäkin piirteitä sisältävässä kerronnassa on vahva televisioelokuvan tuntu. Se näkyy kaavamaisuutena ja yksiulotteisina henkilöhahmoina, joita näyttelijät yrittävät elävöittää sentimentaalisuudella. Pepper ja Sorvino onnistuvat sorvaamaan hahmoistaan melko verevät tulkinnat, mutta Hauserin ja valkokangasdebyyttinsä tekevän Leveringin rutiininomaisesti esittämät adoptiovanhemmat jäävät auttamattoman etäisiksi. Kokonaisuuden tasoa nostaa hienoista elokuvasävellyksistään tunnetun Nathan Larsonin viipyilevä musiikki.