Michael ja ne muut

Neljä vuotta sitten Yhdysvaltojen edellisten presidentinvaalien alla sai ensi-iltansa Michael Wilsonin esikoiselokuva Michael Moore Hates America. Nuori libertaariksi itseään kutsuva elokuvantekijä pyrki turhaan saamaan dokumenttielokuvan uuteen nousuun usein kyseenalaisinakin pidetyillä keinoilla keskeisesti vaikuttaneelta Michael Moorelta haastattelua samaan tapaan kuin tämä omassa esikoisessaan Roger ja minä (1989) General Motorsin johtajalta Roger Smithiltä.

Wilsonin elokuva nähtiin satiirina ja kritiikkinä Mooren tavalle manipuloida materiaaliaan tavalla, jota on pidetty dokumenttielokuvan olemukselle vieraana, vaikka sen historia muuta todistaisikin. Toisaalta se tietysti nähtiin presidentinvaalikampanjointiin liittyvänä oikeiston vastaelokuvana demokraatteja tukevan Mooren elokuville Bowling for Columbine (2002) ja Fahrenheit 9/11 (2004). Vaikka elokuva on Yhdysvaltojen presidentinvaalivuonna 2008 lopulta julkaistu myös Suomessa, ei kumpikaan selitystapa tee oikeutta lopputulokselle.

Michael Wilsonin tapa käsitellä filmissään kaimaansa antaa vahvan vaikutelman viha-rakkaus-suhteesta elokuvan pohjimmaisena tekijämotiivina. Ohjaaja pyrkii psykologisoimaan Mooren motiiveja narsistisiksi. Hän etsii Moorea vaikkei soisi löytävänsä, mutta ei osaa analysoida pyrkimystään matkia Moorea, vaikka muistaa huolellisesti ja kritiikin ennakolta torjuen olla itsekriittinen turvautuessaan Mooren keinoihin elokuvantekijänä. Wilson korostaa filmissään amerikkalaisen unelman toteuttamisen mahdollisuutta ja haastattelee jopa oikeaa, työttömäksi jäänyttä ja unelmasta pudonnutta isäänsä. Michael Mooren hän haluaa selittää epäuskottavaksi siksi, että tämä on menestynyt.

Elokuva marssittaa haastateltaviksi konservatiiveja ja libertaareja oikeistolaisia ja jonkun vasemmistoon lukemansa liberaalinkin sekä näennäisen satunnaisen joukon arkipäivän amerikkalaisia ainakin joten kuten selviytyjinä. Eniten äänessä on koomikko Penn Jillette, joka paljolla sanottavallaan saa itse asiassa Moorea suuremman huomion elokuvassa ja joka onnistuu isähahmonakin tätä paremmin. Nykyinen änkyräkonservatiivi, entinen vasemmistoradikaali David Horowitz puolestaan vaikuttaa Mooreakin huonommalta vaihtoehdolta.

Wilsonin elokuva kärsii ennen kaikkea laimeudesta ja liian usein hiipivästä pitkäveteisyydestä. Hänen lähestymistapansa on Mooren tapaan pateettinen mutta Mooren koomikonkykyjä hänellä ei ole. Suuttumusta ja satiiria saavat ohjaajan sijaan ilmaista tämän haastateltavat. Tuskinpa tällä elokuvalla vaaleja ratkaistiin. Oman osuutensa moorea Wilson kuitenkin elokuvallaan sai.

* *
Arvostelukäytännöt