Matka Maan keskipisteeseen kotikatsomo

Kolmiulotteiset elokuvat ovat tekemässä uutta tuloaan vuosien hiljaiselon jälkeen. Suomessa ryhdyttiin viime vuonna päivittämään elokuvasaleja digitaalisiksi, mikä mahdollistaa myös 3D-elokuvien esittämisen. Tämä tietää meikäläiseenkin levitykseen jälleen 3D-elokuvia, joista ensimmäinen oli Brendan Fraserin tähdittämä seikkailu Matka Maan keskipisteeseen. Aiheesta innostuneiden iloksi se on julkaistu 3D-versiona myös dvd:llä.

Se mikä toimii ja lumoaa isolla kankaalla, ei välttämättä takaa kummoistakaan elämystä kotikatsomossa. Dvd-paketissa mukana tulevilla pahvilaseilla pitäisi kotisohvalla kokea kolmiulotteinen seikkailu Maan keskipisteeseen. Ehkä pitäisi, mutta ainakin ilman tajunnanlaajentajia kokemus lähentelee lähinnä hämmentynyttä tylsyyttä.

Ensimmäiseksi on annettava pyyhkeitä dvd:n levittäjälle huolimattomasti tehdyistä kansipapereista, joissa 3D-version väitetään olevan levyllä kaksi. Meneehän siihen tovi, kun pahvilasit silmillä ihmettelee, miksi kuva on perin juurin kummallinen ennen kuin ymmärtää kokeilla toista levyä. 3D-versio on levyllä yksi. Ja levyillehän tätä informaatiota ei oltu laitettu.

Toiseksi, ne pahvilasit. Lerppuja pahviraybaneita on melko mahdotonta saada pysymään päässä – varsinkaan niiden, jotka joutuvat vielä alla käyttämään silmälaseja. Lisäksi läpyskät on ilmeisesti mitoitettu paavoväyrysille, sillä "linssit" ovat huomattavan etäällä toisistaan. Niille, joiden silmät ovat normaalilla etäisyydellä toisistaan, linssien välinen alue jää vääjäämättä häiriötekijäksi näkökenttään. Katselun kannalta epäkiitollisinta on kuitenkin värillisten muovilinssin aiheuttama valohävikki. Kuva jää hämäräksi ja huonosävyiseksi kirkkaassa lcd-televisiossakin, puhumattakaan valoteholtaan vähänkin heikommasta videoprojektorista.

Tv-ruudussa 3D on pelkkä vitsi. Illuusio kolmiulotteisuudesta on keinotekoinen ja muistuttaa enemmänkin lapsuusvuosiltani tuttua viivoitinta, jota kääntelemällä viivoittimeen präntätyssä kuvassa oli olevinaan kolmiulotteista liikettä. Videoprojektorilla ja parimetrisellä kankaalla kolmiulotteisuuden vaikutelma toki paranee mutta värien ja valoisuuden kustannuksella, eikä minkäänlaisia säpsähdysefektejä ole siltikään tarjolla. Kotikatseluun 3D ei tuo mitään lisäarvoa.

Ja sitä lisäarvoa olisi tarvittu, sillä Matka Maan keskipisteeseen on elokuvana sellaista seikkailujöötiä, että puolitoistatuntisesta katselukoettelemuksesta selviäminen kysyy kärsivällisyyttä. Jules Vernen klassikkokirja on sutaistu mitäänsanomattomaksi tehostemaratoniksi, jossa b-luokan näyttelijät pönöttävät luvattoman halvannäköisissä lavasteissa ja tietokonetaustoissa. Vertailukohdiksi käyvät lähinnä takavuosien halpatuotantoina tehdyt seikkailu- ja katastrofielokuvat, joiden parissa viihtyy sentään niiden tahattoman komiikan ansiosta.

Tahatonta komiikkaa tai ei, niin taannoisessa Jimmy Kimmel -show'ssa Brendan Fraser kertoi naureskellen kuinka Japanissa elokuva oli äännetty niin epäselvästi, että nimi kuulosti tältä: Journey to the Center of the Ass. Tai sitten japanilaiset olivat vain oivaltaneet elokuvan perimmäisen laadun.