Madame Kitty kotikatsomo

Natsit ovat aina käypä aihe elokuvaksi kuin elokuvaksi, oli kyse sitten eksploitatiivisesta roskasta tai taiteellisesta art house -estetiikasta. Tai sekä että, sillä natsien avulla kömpelöimmästäkin vasemmistolaistekeleestä saadaan väännettyä kriittisen kantaaottava ja näennäis-esteettinen kulttiklassikkohelmi. Natsikortin, tuon pakan jokerin, käänsi aikanaan myös pahamaineisen Caligulan (1979) ohjaaja, italialainen Tinto Brass.

Salon Kitty kertoo tositapahtumiin pohjautuvan tarinan Kitty-madamen (Ingrid Thulin) bordellista, jonka SS ottaa haltuunsa juuri ennen toisen maailmansodan alkua. SS-upseeri Wallenberg (Helmut Berger) korvaa vanhat huorat innokkailla ja aatteen paloa täynnä olevilla SS-naisagenteilla ja määrää nämä vakoilemaan asiakkaitaan ja raportoimaan kaiken kuulemansa. Tarinan keskiössä on hemaiseva Margherita (Theresa Ann Savoy), joka tarinan edetessä hiljalleen tajuaa, mitä hänen aatteensa käytännössä edustaa.

Brass brassailee paljaalla pinnalla, ja ryöpyttää silmille jatkuvasti rintoja, reittä ja revaa. Oma lukunsa ovat kulkuset heiluen jammaavat natsiupseerit. Brassin mielenliikkeitä ja fantasioita voi vain ihmetellä, kun parikymmentä musikaalimaisesti tanssaavaa natsia koikkelehtii ruudulla. Jykevin kohtaus on heti alussa, kun SS-naisten soveliaisuutta isänmaan palvelukseen testataan neljänkymmenen hengen reippailla orgioilla pianosävelmän tahdittamana.

Aitoa menoa ei kuitenkaan näytetä, eivätkä natsien paheelliset perversiotkaan kovin kummoisia ole. Parit dominatrixin tarpeessa olevat masokistinatsit sekä satunnainen transvestiittikenraali ovat lähinnä antikliimaksi, ja natsihuorien epäeroottiseen alastomuuteen turtuu. Shokkiarvoa teoksella ei ole, sillä keskiverto alakoululainenkin on nähnyt rankempaa materiaalia kotimaisissa juorulehdissä ja niiden julkaisemissa lähikuvissa ex-poppiprinsessojen alapäistä.

Rakenteeltaan Salon Kitty on yllättävänkin pitkäpiimäinen ja jaaritteleva, toisin sanoen perin tylsä, eivätkä henkilöhahmot kiinnosta paria sivuhahmoa lukuun ottamatta lainkaan. Muutamat psykedeelisemmät tanssiesitykset, tyylikkäät lavasteet ja parin natsin hupaisan ylikorostettu tapa karjua täyttä kurkkua joka tilanteessa eivät riitä kantamaan elokuvaa alkuunkaan, ja kulttiarvoa on jälkikäteen vaikea käsittää. Stereotyyppisten natsien epäinhimillistäminen on ylipäätään paitsi ylikäytettyä, myös yliampuvaa.

Poliittisena satiirina teos onkin epäonnistunut ja vaivaannuttava. Käsillä oleva director’s cut on oma lukunsa, sillä elokuva on dubattu englanniksi, mutta ohjaajan jälkikäteen lisäämät reilut kymmenen minuuttia kuullaan ainoastaan italiaksi. Eipä tämäkään lapsus haittaisi, ellei elokuvan pidentynyt unenomaisuus olisi myös paikoin kuolettavan uneliasta. Ohjaaja olisi voinut leikata teoksestaan puoli tuntia pois pidentämisen sijasta.