Maata meren alla kotikatsomo

Minä ja Morrison elokuvan ohjanneen Lenka Hellstedtin Maata meren alla jäi viiden vuoden takaisessa teatterilevityksessään yleisökadon runtelemaksi. Ohjaaja itse on epäillyt, että pienieleisen draamakomedian lajityyppi ei auennut riittävän hyvin katsojakunnalle. Todennäköisempi syy oli kuitenkin pari viikkoa aiemmin ilmestynyt Aleksi Mäkelän Rööperi, joka ahmi valtaosan kotimaisen elokuvan yleisöstä.

Maata meren alla jäi ehkä unohduksiin, mutta tämä ei kuitenkaan tarkoita, että teos olisi laadullisesti epäonnistunut. Sympaattinen ja puhutteleva elokuva toimii kehyksessään oivallisesti, eikä lähde tavoittelemaan kuuta taivaalta.

Tarina pohjautuu Riikka Ala-Harjan samannimiseen romaaniin. Afrikasta lapsena adoptoitu Ida (Amira Khalifa) yrittää löytää töitä pienellä kotipaikkakunnallaan. Työnantajien asenteet ja Idan masennushistoria eivät kuitenkaan tee itsenäistymisestä nuorelle naiselle helppoa. Idan äiti, Kati (Marja Packalén) yrittää patistaa tytärtään ottamaan otetta elämästä. Holhoavalta tuntuva asenne alkaa ärsyttää Idaa. Hän päättää irtautua kuvioista ja matkustaa Berliiniin etsimään elämälleen uutta suuntaa.

Suomalais-saksalaisena yhteistuotantona syntynyt Maata meren alla toimii kahdella tasolla. Toisaalta se on Idan kasvukertomus, mutta toisaalta kyseessä on myös kahden eri sukupolven tarina. Samaistumispintaa voidaan löytää sekä Idasta että Katista.

Idan elämän kahtena ääripäänä toimii Berliini ja kotikaupunki. Kotona odottavat pienet yhteisöt ja ankea tulevaisuus. Berliini puolestaan edustaa eksoottista Eurooppaa, jossa ihmiset ovat avoimempia. Tottumiskynnys on iso pienestä kaupungista muuttavalle nuorelle naiselle. Omien siipien kokeilu on kuitenkin ainoa keino itsenäistyä.

Katin vasemmistolais-feministinen vallankumouksellisuus on kuihtunut pieniin kirjapiireihin, joissa toistetaan Rosa Luxenburgin teosten sanomaa. Realismi on korvannut unelmat, ja Kati näkeekin lapsensa Berliinin matkan vain viikon mittaisena välivaiheena, jonka jälkeen stabiilit duunarin työt odottavat Suomessa. Taustalla painava tieto omasta sairaudesta saa kuitenkin Katin ajattelemaan elämäänsä uudelta kantilta. Mitä hänestä lopulta maailmaan jää?

Eletty elämä ja edessä siintävä tulevaisuus korostuvat Idan ja Katin käymissä keskusteluissa. Näkemyserot kärjistyvät puolin ja toisin. Kumpikin on samojen kysymysten äärellä, mutta elämäntilanteet ovat vain erilaiset.

Hellstedtin ohjauksen hienous on siinä, että kaiken tämän esille tuomiseen ei tarvita mitään äärimuotoista elokuvallista kikkailua. Arkisella ja toteavalla otteella saavutetaan lopulta enemmän kuin mitä korostetulla dramatisoinnilla. Elokuva on kaikessa maltillisuudessaan äärimäisen raikas ja aito.

Vähäeleisyys heijastuu myös elokuvan ilmeettömään huumoriin, jonka avulla kokonaisuutta kevennetään onnistuneesti. Toisaalta kolikolla on myös kääntöpuolensa, ja välillä töksähtelevä ilmaisu saa toiminnan tuntumaan oudon luonnottomalta. Tämä korostuu erityisesti irtonaisen dialogin kautta.

Tyylivirheeltä tuntuu myös tietty kärjistäminen, mikä korostuu vapaamielisen eurooppalaisen elämäntyylin esittämisessä. Hellstedt tuntuu toimivan lähinnä stereotyyppien varassa esittäessään berliiniläiset alastomuutensa kanssa avoimina ja jatkuvasti hymyilevinä sosiaalisina perhosina. Vastapainoksi Ida ei suomalaisena näköjään omaa edes alkeellisia sosiaalisen kanssakäynnin taitoja. Onneksi elokuvan muut elementit, kuten homoseksuaalisuuden käsittely eivät kärsi samasta karikatyyrisoinnista.

Rosoisuudesta huolimatta elokuvan pääsanoma sykkii ihailtavan voimakkaasti. Epävarma tulevaisuus on kuin kävelyä jäällä, jonka heikko kohta voi nopeasti pettää. Eletty elämä saa puolestaan pohtimaan, että mitä matkalla tulikaan saavutettua, vai tuliko mitään. Kummassakin tapauksessa lopputulos on kuitenkin lohtua täynnä.