Kuolleiden valtakunta kotikatsomo

Kuolleiden valtakunta on neljäs George Romeron zombielokuvista. Verrattuna aiempiin osiin on tehosteissa, tuotannossa ja yhteiskunnassa tapahtunut suuria muutoksia. Silti Romero on säilyttänyt tutuksi tulleen yhteiskunnallisen kommentoinnin sekä samanhenkisen goren kuin vuoden 1968 ensiteoksessaankin. Synkkyys, kyynisyys ja verisyys ovat edelleen läsnä, sen sijaan turha alleviivaus ja räiskintä puuduttavat.

Aikoinaan Night of the Living Dead (1968) muutti zombien kauhuperinnettä ratkaisevasti. Haitilaisesta taikauskosta periytyvät ihmisruumiit muovautuivat uudenlaisiksi ihmissyöjähirviöiksi. Kömpelyys, sieluttomuus ja vaistojen varassa toimiminen ovat yhteistä, mutta Romero toi perinteeseen liioitellun väkivallan ja nihilismin ulottuvuudet.

Kuolleiden valtakunta perustuu osittain Day of the Deadin (1985) käsikirjoitukseen, jonka pituudesta jouduttiin aikoinaan karsimaan. Täysin ei Romero kuitenkaan ole tyytynyt vain olemassa oleviin paloihin, vaan tarina on saanut runsaasti höystettä Yhdysvaltain politiikasta. Jos Night of the Living Dead keskittyy ydinperheen ja yhteisön tuhoon, Dawn of the Dead kulutushysteriaan, Day of the Dead tieteen eettisyyteen, kommentoi Kuolleiden valtakunta terrorismin vastaista taistelua ja Yhdysvaltain sisä- ja ulkopolitiikkaa.

Tällä kertaa elävät kuolleet ovat jo valloittaneet maan. Harvat elossa olevat ovat sulkeutuneet turvasaarekkeisiin. Yhtä näistä suojaavat joet, aidat ja armeijat. Palkkasoturit etsivät tarvikkeita hylätyiltä alueilta. Romeron elokuva ei tuntuisi tutulta, mikäli uhkana olisivat vain ulkopuolelle suljetut zombit. Näiden elokuvien suola on aina löytynyt siitä, että ihminen on ihmisen pahin vihollinen. Ryhmien sisäiset ristiriidat johtavat lipsumisiin ja kömpelöt, aivottomat zombit voivat lähes vastarinnatta vallata maan.

Kaupungin eliittikansalaiset piehtaroivat suojatussa elintasotornissaan ja kaduilla elävä köyhälistö on jätetty oman onnensa varaan. Rahan- ja vallanhimoinen kaupunginjohtaja muistuttaa monessa mielessä Bush junioria. Hän turvautuu vanhoihin puheisiinsa ja ajatuksiinsa muuttuvassa tilanteessa. Romero jopa alleviivaa yhteyttä asettamalla miehen suuhun sellaisia sanontoja kuin "me emme neuvottele terroristien kanssa".

Uutukaisessaan Romero on tuonut luomaansa perinteeseen jotain uutta. Zombien ajattelu, kommunikointi ja yhdessä toimiminen alkavat kehittyä. Pitkään samana pysytelleen perinteen kehittämisidea on hyvä, mutta toteutus jää puoleen väliin. Night of the Living Deadin etuna oli aikoinaan se, että perinteeseen tekemänsä muutokset se perusteli katsojalle. Nyt samaan ei ole pystytty. Erityisesti se, miksi zombijoukon johtajaksi valikoituva miesruumis kehittyy, jää pimentoon.

Romero on maustanut keitostaan myös toimintapainotteisella viihteellä ja Asia Argenton nahkaminihameella. Kuolleiden valtakunnalle avautuivat rahoitusmarkkinat aiempien zombitoimintojen takia. Resident Evil ja 28 päivää myöhemmin -elokuvista lainatut toimintakohtaukset näyttävät väkinäisiltä ja laskelmoiduilta lisiltä. Vaikka Romero on goren edelläkävijöitä, eivät hänen toimintakohtauksensa nyt vakuuta. Samalla ne syövät jotain sarjan omasta luonteesta. Erityisesti ekstroissa gore, vaikkakin huolella ja yksityiskohtaisesti tehty, nousee keskeiseen rooliin. Tämä keskittyminen vie huomion siitä, mikä tekee elokuvasta mielenkiintoisen pelkän väkivaltaviihteen sijasta.

Uudet lähestymistavat ja yhteiskunnallisen kritiikin kärki antavat Kuolleiden valtakunnalle loistavan pohjan ponnistaa. Ponneton lopputulos päätyy kuitenkin käyttämään osan mahdollisuuksistaan huonosti, osan se jättää kokonaan käyttämättä ja käytetytkin se jättää perustelematta. Elokuva on toki omassa genressään katsomisen arvoinen, mutta se jää kauas sarjan aloittaneen teoksen taianhohtoisesta yöstä.