Kirjeitä lapsuudestani kotikatsomo

Jean-Pierre Jeunetin iskettyä kultasuoneen sympaattisella Améliellaan (2001) Ranskassa ja muuallakin maailmassa on tehtailtu naivistisia hyvän mielen elokuvia. Jeunetin reseptissä on kuitenkin jokin salainen ainesosa, jota jäljittelijät eivät ole keksineet. Yksikään Amélien hengessä tehty elokuva ei ole yltänyt esikuvansa tasolle sen enempää taiteellisesti kuin kaupallisestikaan.

Nyt taikatempun yrittää toistaa Yann Samuell, jonka ohjaama Kirjeitä lapsuudestani (2010) kertoo nelikymppisen Margueriten (Sophie Marceau) identiteettikriisistä. Liike-elämässä uskottavampaa Margaret-nimeä käyttävä bisnesnainen myy ydinvoimaloita avonaisilla kaula-aukoilla ja seurustelee samassa firmassa paahtavan brittimiehen (Marton Csokas) kanssa. Kunnianhimo on määrätietoisen uraohjuksen hektisen elämän kantava voima, kunnes hänen lapsena aikuiselle itselleen kirjoittamansa kirjeet sotkevat kaiken.

Kotikylän notaarin kaupunkilaistuneelle Margueritelle toimittamat kirjeet sisältävät kuvia ja piirroksia, mutta myös kipeitä lapsuusmuistoja, jotka kirjeiden kirjoittaja on sittemmin tietoisesti pyrkinyt unohtamaan. Merkillisen selvänäköisesti lapsi-Marguerite aavistelee tyhmistyvänsä aikuistuessaan ja kyseenalaistaa aikuis-Margueriten tekemät ratkaisut.

Yann Samuell on myös käsikirjoittanut elokuvansa, ja sen idea onkin mainio; johtaahan ihmisten vieraantuminen lapsuudenaikaisista haaveistaan ja arvostuksistaan usein epätyydyttäville urapoluille ja falskiuteen muillakin elämän osa-alueilla. Hyvä ja trendikäskin aihe menee kuitenkin hukkaan Samuellin käsittelyssä. Kiusallisen naiivi ja suoraviivainen elokuva on toteutettu niin ulkokohtaisesti, ettei se oikein toimi edes höyhenenkevyenä hömppäviihteenä.

Bond-tyttönäkin tunnettu Sophie Marceau näyttelee itsekeskeistä ja lapsellista Margueritea hysteerisesti. Karikatyyrimäiseen hahmoon on lähes mahdoton samastua. Dialogi on paikoin täyttä nonsensea, mutta ei Lewis Carrollin uutta luovassa hengessä. Elokuvan romanttiset viritykset ovat täysin vailla latausta ja loppuratkaisu Afrikka-kliseineen luvattoman helppo.

Michel Gondryn The Science of Sleepin (2006) mieleen tuova visuaalinen kikkailu on herttaista, mutta ei pelasta tyhjyyttään kumisevaa kokonaisuutta. Pieni valopilkku on elokuvan ääniraita, johon on upotettu australialaisen Lisa Mitchellin raikkaita lauluja.