Kahdeksanjalkaiset kummajaiset kotikatsomo

Pientä Prosperityn kylää uhkaa tuho, kun valtavat mutanttihämähäkit hyökkäävät asukkien kimppuun. Kauhukomediaksi itsensä luokitteleva katastrofielokuva kertaa 1950-luvun amerikkalaisten B-kauhufilmien tarinaa jättiläismonstereista, ja lopputuloskin on samaa ala-arvoista tasoa.

Näyttelijöiden suorituksia ei juuri voi kehua. Scott Terra onnistuu kuitenkin kutakuinkin tyydyttävästi esittämään hämähäkeistä kiinnostunutta pikkupoikaa Mikea. David Arquette sen sijaan on suorastaan ikävystyttävä kotikunnille palaavan tuhlaajapojan Chrisin roolissa. Yhtä mitäänsanomaton on myös Kari Wuhrer naissheriffinä, vaikka eipä kehno ja ennalta arvattava juoni tarjoakaan näyttelijöille suuria mahdollisuuksia.

Elokuva mässäilee tehosteilla, jotka nekin ovat melko onnettomia. Hämyrit pumpulin näköisine verkkoineen ovat täysin epäuskottavia, eivätkä siksi juuri katsojaa pelota. Ötököille annetut vuoroin murisevat, vuoroin kikattelevat äänet tekevät uhasta ainoastaan surkuhupaisan. Kahdeksanjalkaiset kummajaiset panostaakin hekoheko-huumoriin, kun potentiaalisesti kammottavista kohtauksista väännetään väkisin vitsejä.

Ötökkäannoksen parasta antia lienee lopputekstien taustalla soiva tuttu lastenlaulu Hämä-hämä-häkki. Korni musiikkivalinta saattaisi vihjata, että elokuvaa on tehty kieli poskessa. Samaan tulkintaan ohjaavat myös Alien-sarjan teemojen varioinnit sekä henkilöhahmojen vuorosanoissa näkyvät viittaukset muihin leffoihin. Tämä mahdollinen intertekstuaalisuus näyttää kuitenkin lähinnä plagioinnilta, eikä missään nimessä tee elokuvasta katsomisen arvoista.