Juoksee saksien kanssa kotikatsomo

Nuoren Augustenin lempipuuhaa on kolikoiden intohimoinen kiillottaminen. Kiiltävät esineet miellyttävät poikaa siinä määrin, että hän käärii folioon muun muassa koiransa. Muita ihastuttavia asioita ovat valkoiset, tärkätyt vaatteet, täsmällisesti asetellut hiukset sekä häikäiseviin parrasvaloihin valmistautuminen. Isona Augusten aikoo Vidal Sassooniksi Vidal Sassoonin paikalle.

Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin Augusten Burroughs ei sittenkään ole maailmanlaajuisen kauneusimperiumin johtaja, vaan newyorkilainen kirjailija. Äitinsä eksentrisen psykiatrin huomassa varttuneen nuorenmiehen kokemuksista on riittänyt ammennettavaa jo useampaan bestselleriin. Juoksee saksien kanssa perustuu Burroughsin samannimiseen muistelmateokseen, ja jälleen kerran hyvä kirja on laimentunut valitettavan mitäänsanomattomaksi elokuvaksi.

Ryan Murphyn esikoisohjaus joutuu heikoille jäille lähtiessään kosiskelemaan mahdollisimman laajaa yleisöä. Burroughsin kirja on paikoin tummasävyinen ja toivotonkin, mutta tarinan synkät elementit on elokuvassa sysätty syrjään kepeän komedian tieltä. Juoksee saksien kanssa sisältää samankaltaisia aineksia kuin koko perheen indieilottelu Little Miss Sunshine, joskin ensin mainittu on kaikessa keskinkertaisuudessaankin ihastuttavan omintakeinen vaihtoehto moneen kertaan nauretuille vitseille. Psykiatriperheen itsetuhoinen kissa Freud haluaa jälleensyntyä muhennoksena ja perheenpään uloste puhuu jumalan äänellä.

Juoksee saksien kanssa -kirjan määräävin elementti on minäkertoja Augustenin neuroottisuus ja naiivi pessimismi, sekä erityisesti tämän hurmaavan lakoninen tapa todeta asioita, kuten: äitipuoli herkuttelee tv:n ääressä koiranruualla. Entä sitten? Elokuva tekee syntiä jättäessään Augustenin etäisen tarkkailijan rooliin, jossa sankarin alkuperäisestä luonteesta ja läsnäolosta ei ole jäljellä häivähdystäkään.

Turhan laajalla henkilögallerialla pallottelu syö tarinan tehoa. Hädin tuskin maininnan arvoiset persoonallisuudet sotkeutuvat pinnalliseksi friikkisirkukseksi elokuvassa, jossa sivujuoniin ei ehditä perehtyä. Valopilkkuna mainittakoon riemastuttavan roolityön tekevä Annette Bening Augustenin maanisdepressiivisen runoilijaäidin roolissa. Hullunkuriset perheet -genressä Wes Andersonin The Royal Tenenbaumsille ei edelleenkään löydy varteenotettavaa haastajaa.

Pakonomaisen kepeytensä kanssa kompasteleva Juoksee saksien kanssa on hetkittäin peräti ilahduttava katselukokemus, mutta muutama oivallus ei riitä nostamaan kokonaisuutta keskinkertaisen haaleuden yläpuolelle. Erityisen paha maku suuhun jää kohtauksesta, jossa kerronta pysähtyy ja tarinan lankoja solmitaan hidastetusti Year Of The Catin tahdissa. Magnolia teki saman jo kauan sitten, ja paljon paremmin. Lukekaa mieluummin kirja.