Julma maa kotikatsomo

Terence Malick on modernin amerikkalaisen elokuvan mystisimpiä hahmoja. Vaikka haastatteluja välttävä Malick on tehnyt vain kolme pitkää elokuvaa, on hän silti jättänyt puumerkkinsä amerikkalaisen elokuvan historiaan. Julman maan ja Onnellisten ajan (1978) jälkeen Malick hävisi kuvioista, kunnes teki uskomattoman paluun Veteen piirretyllä viivalla (1998). Siksi on hienoa, että ohjaajan esikoiselokuva julkaistaan nyt dvd:nä, jotta sotaspektaakkelin huikeaan visuaalisuuteen ihastuneilla nuorilla elokuvaharrastajilla on tilaisuus katsastaa tämä merkkiteos. Julma Maa, jos mikä, on todellinen auteur-elokuva, käsikirjoittaja-tuottaja-ohjaaja Malickin persoonallisen vision varaan rakentuva taideteos. Dvd:n lisukkeena olevassa minidokumentissa Sissy Spacek ja Martin Sheen hehkuttavat kilvan Malickia, jonka omia kommentteja ei tietenkään kuulla. Julmassa maassa tosin Malick esiintyy yhdessä kohtauksessa, mikä onkin harvoja tilaisuuksia nähdä julkisuutta ankaran johdonmukaisesti karttanut taiteilija kameran edessä.

Julma maan visuaalinen kauneus ja surumielisyys lumoavat katsojan samalla tavoin kuin Veteen piirretyssä viivassa. Malickin kolmen elokuvan unenomainen, katsomiskerrasta toiseen kiehtova tunnelma perustuu kokonaisvaltaiseen, ehkä vaikeasti määriteltävään tyyliin. Sellaiseen, joka on täynnä huikean kauniita kuvia, mutta jossa ne eivät ole itsetarkoitus, vaan erottamaton osa taideteosta. Julman maan maalauksellisuus hivelee katsojan esteettistä silmää ja muodostaa jyrkän kontrastin veriteoille. Onkin vaikea uskoa, että kypsä ja omaperäinen elokuva on ohjaajansa esikoisohjaus

Etelä-Dakotan ja Montanan lakeuksille sijoittuva Julma maa on pintatasolla road movie, ja on sellaisena saanut runsaasti jäljittelijöitä. Fiktiivisen tarinan taustalla ovat tosielämän veriteot: Vuonna 1958 Charles Starkweather murhasi Nebraskassa tyttöystävänsä kanssa 11 ihmistä. Malickin elokuvassa James Deania imitoiva Kit (Sheen) ihastuu 15-vuotiaaseen Kellyyn (Spacek). Isä (Oates) ei hyväksy suhdetta, mutta nuoret lähtevät yhdessä pakomatkalle, jossa pyssysankaria leikkivä Kit lahtaa satunnaisia sivullisia ja poliiseja. Elokuvalle on helppo löytää edeltäjiä, onhan poliiseja pakenevan nuoren parin romanssi on ollut aiheena jo esimerkiksi Nicholas Rayn mustassa rikoselokuvassa He elävät öisin (1949) tai Arthur Pennin hippikauden väkivaltakuvauksessa Bonnie ja Clyde (1967). Malickin elokuva on kuitenkin jotain enemmän, sillä rikosten kuvaamisen sijaan elokuva keskittyy pohtimaan niiden syitä.

Tavallisen yksilöpsykologisoinnin tai ympäristötekijöiden sijaan Malick kääntää huomion niihin vääristyneisiin malleihin, joissa arkielämän tylsyyttä on korvattava aina vain kiihtyvällä äärimmäisyyshakuisuudella. Siksi Julma maa on syvällisellä tavalla filosofinen elokuva. Sitä voi katsoa road moviena kahden nuoren pakomatkasta, mutta yhtä hyvin kommenttina yksilön vieraantumisesta ja todellisten tunteiden häviämisestä länsimaisessa yhteiskunnassa.

Julma maa on elokuva ihanteiden ja todellisuuden yhteismitattomuudesta. Kellyn lapsenomaisen naiivi päiväkirja seuraa väkivaltaisia tapahtumia kuin satua tai nuortenlehden jatkokertomusta. Fiktion maailmassa elävien päähenkilöiden todellisuudentaju on hämärtynyt ja portit kontrolloimattomalle väkivallalle ovat auki. Näin Julma maa kuin huomaamatta ja alleviivauksia kaihtaen noteeraa kehityksen, jossa yksilön moraaliset velvoitteet unohtuvat, kun kuvien todellisuuteen takertuneet ihmiset toteuttavat estoitta hedonistia halujaan. Siksi Julma maa on edelleen niin surullinen, hämmentävä ja liiankin todellinen elokuva.