Jindabyne kotikatsomo

Australialaisissa ja uusiseelantilaisissa elokuvissa on useimmiten oma tunnelmansa ja leimansa, joka kumpuaa periferiaan lähetettyjen rangaistusvankien jälkeläisten maantieteellisestä ja kulttuurisesta sijainnista. Brittiläisiä emme ole, amerikkalaisiksi emme halua tulla, olkaamme siis australialaisia.

Ray Lawrencen ohjaus kertoo Jindabynen peräkylän yhteisöstä, jossa yhteiskunnalliset ja rodulliset erot ovat edelleen piilevänä pinnan alla. Kun neljän kaveruksen porukka lähtee kalastusreissulle, löytää joesta sarjamurhaajan uhriksi joutuneen aboriginaalinaisen ruumiin ja jatkaa kalastusta vaivautumatta ilmoittamaan asiasta heti poliisille, totutut yhteisölliset rutiinit järkkyvät, muuttuvat ja osin murtuvat.

Keskiössä on naisen löytänyt Stewart (Gabriel Byrne), jonka ennestään hauraalla pohjalla oleva avioliitto epävakaan Clairen (Laura Linney) kanssa vaarantuu. Vaimo ei voi käsittää, kuinka mies saattoi sitoa löytämänsä naisen siimalla joenpenkkaan, jatkaa fisujen onkimista ja olla niin ilkeä, että kotiin tullessaan vielä kaipasi seksiäkin. Claire saa tapauksesta päähänpinttymän, ja yrittää saada muita kyläläisiä avittamaan aboriginaaliyhteisöä, joka ei halua valkoisten apua ja suhtautuu näihin vastahakoisesti.

Lapset ja aikuiset, ystävyyssuhteet ja rakkaussuhteet, miesten kaveruus ja naisten solidaarisuus ja niin edelleen, ja niin edelleen. Jindabyne on sisimmässään hyvin vakaa ja hyvin kypsä draamaelokuva kypsille aikuisille, jotka käsittelevät keski-ikäisten kypsiä identiteetti- ja perheongelmia vähäeleisen kypsästi. Valitettavasti näitä aiheita on ruodittu niin perin pohjin, että niiden tavanomaiseen toteutukseen on helppo kypsyä täysin.

Hillitty ja hallittu elokuva perkaa kyllä perinteisen kyläyhteisön asetelmia, mutta pliisulla ja laimennetulla tavalla. Kaikki eivät tule toimeen ja osa ihmisistä riitautuu, mutta mitä sitten? Vähäeleisten ja jokapäiväisten ihmissuhdepohdiskelujen käsittely kuuluu monen arkeen, mutta elokuva taidemuotona hyötyy enemmän kärjistetymmästä draamasta, jossa päähenkilöiden suhteiden kehitys kiinnostaisi muutenkin kuin kliinisestä mielenkiinnosta. Jindabynellä on ansionsa kuvallisessa kerronnassa ja verkkaisessa maisemien esittelyssä, mutta ihmiskohtalot jäävät etäisen yhdentekeviksi.

Ja jotain unohtui tykkänään. Entäpä se sarjamurhaaja? Tappaja asuu ja työskentelee kyläyhteisössä sekä selvästikin haikailee lisäuhreja, mutta trillerijuonteet saavat väistyä tykkänään loputtoman ihmissuhdejaarittelun ja suhteiden puinnin sijasta. Kuollut nainen joessa on vain tapahtumien katalyytti, ja koko murhakuvio epäoleellinen painolasti. Elokuvan painopisteen kannalta sivuraiteelle joutuneen murhaaja-pakkopullan olisi voinut leikata teoksesta tykkänään pois, jotta elokuva olisi saatu tiiviimmäksi ja lyhyemmäksi.