Infinitely Polar Bear kotikatsomo

Nuoret elokuvantekijät näyttävät saavan tahtonsa Amerikassa parhaiten lävitse tekemällä vinksahtaneesta perheestä kertovan indie-elokuvan, jonka katsomisesta jää mukava olo. Maya Forbesin esikoisohjaus Infinitely Polar Bear on aika lailla tällainen tapaus, katsottava pikkuelokuva ihan mukavasta aiheesta, mutta valitettavasti se on monesti aivan liian epätasainen ja ärsyttävä.

Kahden tyttären äiti Maggie (Zoe Saldana) yrittää tasapainotella lastensa ja uransa välissä, mutta se on hankalaa, kun aviomies Cameron (Mark Ruffalo) sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Maggie joutuu tekemään ratkaisun ja jättää lapsensa Cameronin huostaan, vaikka tietääkin sen menevän niin päin, että tytöt joutuvat pitämään huolta isästään.

Elokuva tarttuu rohkeasti mielenkiintoiseen ja ajatuksia herättävään aiheeseen, mutta valitettavasti se tyytyy käyttämään kaikkein kuluneimpia ja manipuloivimpia elementtejä yrittäessään saada katsojan tuntemaan sympatiaa hahmoja kohtaan. Kohtaukset, joissa pikkuvanhat lapset toimivat isänsä terapeuttina, uhkaavat muuttaa elokuvaa liikaa ärsyttäväksi farssiksi ”lapset tietävät kaiken” -tyyliin, ja pakolliset myötähäpeäkohtaukset on kopioitu suoraan hölmöistä Hollywood-komedioista.

Selkeä fokus on elokuvan suurin ongelma. 88 minuutin elokuva ei voi kertoa kaikista hahmoista kaikkien näkökulmien kautta, mutta sitä silti yritetään. Ohjaaja-käsikirjoittaja Forbesia vaivaa tyypillinen esikoisohjaajan mammuttitauti, vaikka muotona on pienimuotoinen indie-elokuva. Se on sääli, sillä näkökulman tarkemmalla rajaamisella mahdollisuus onnistua tekemään aidosti mieleen jäävä elokuva olisi ollut selvästi parempi.

Vanhemman mielenterveyden mureneminen ei ole kovin yleinen aihe valtavirran amerikkalaiselokuvassa, ja Infinitely Polar Bearin kunniaksi on sanottava, että varsinkin ensimmäisen puolen tunnin kömpelön vyörytyksen jälkeen se lopulta onnistuu yksittäisissä kohtauksissa herättämään sitä paljon haettua sympatiaa. Vaikka Ruffalo näytteleekin aivan liian tyypillisesti sekoilevaa mielisairasta ärsyttävine ilmeilyineen, hänen hahmonsa herää eloon, kun sitä peilataan tyttöjen kautta.

Elokuvan ehdottomasti parasta antia ovat juuri Imogene Wolodarskyn ja Ashley Aufderheiden roolisuoritukset, vaikka heille käsikirjoitetut hahmot ovat liian yksioikoisia. Heidän lahjakkuutensa näkyy erityisesti kohtauksissa, joissa he suuttuvat isälleen ja pitävät tätä tossun alla, eivätkä anna hänen hyppiä heidän silmilleen. Harmi vain, että tällaisiin kohtauksiin ujutetaan väkinäistä härskiä huumoria, kuten tyttöjen kiroilua ja ei-niin-lapsille-sopivia lauluja.

Elokuva käsittelee myös sukupuolirooleja vähintäänkin kaksijakoisesti. Perheen äiti on itsetietoinen uranainen, joka haluaa itselleen ja lapsilleen vain parasta, ja on valmis työskentelemään sen eteen, toisin kuin renttumainen, mielisairas isä. Äidin lähdettyä isä joutuu ottamaan perinteisen äidin roolin ja huolehtimaan tytöistä. On onni, että tästä ei väännetä sen enempää vitsiä, mutta minun on myöskin vaikea nähdä, että elokuva olisi millään tavalla edistyksellinen mies- ja naisroolien suhteen. Isä sekä ompelee tytöilleen mekkoja että opettaa heitä tappelemaan, mutta samat sukupuoliroolit vallitsevat edelleen, eikä niistä tehdä sen enempää numeroa.

Jos elokuva olisi selkeästi tarkastellut sitä, kuinka läheisen sairaus tai välinpitämättömyys vaikuttaa lasten henkiseen kehitykseen, sillä olisi voinut olla jotain muuta kuin pelkkä ajoittainen viihdearvo. Tämä on onnistunut sekä komedian että draaman keinoin, kuten voidaan nähdä viime vuosien elokuvissa Little Miss Sunshine (2006) sekä What Maisie Knew (2012). Infinitely Polar Bear herättää ajoittain sympatiaa, mutta vakavien asioiden syvälliseksi tarkastelijaksi siitä ei ole.