The Casual Vacancy kotikatsomo

Kun J. K. Rowling päätti kirjoittaa jotain Harry Potterien jälkeen, hän teki täydellisen suunnanmuutoksen ja kirjoitti katkeran poliittisen satiirin pikkukylän kunnanvaltuuston kulisseissa tapahtuvasta juonittelusta. Hänen romaaniinsa Paikka vapaana perustuva kolmiosainen televisiosarja The Casual Vacancy pysyy alkuperäisteokselle uskollisena, ja joissain kohdin onnistuu jopa parantamaan sen puutteita.

Pienen Pagfordin kylän kaikkien rakastama puuhapete Barry Fairbrother (Rory Kinnear) kuolee äkillisesti ja jättää valtuustoon tyhjän paikan. Viimeisinä hetkinään Barry vastusti jyrkästi Sweetloven talon purkamista ja muuttamista kylpyläksi, mutta valtuuston konservatiivit ovat valmiita tekemään mitä tahansa saadakseen turisteja houkuteltua Pagfordiin. Lipevä juonittelu ulottuu perheiden sisälle ja jättää jälkeensä myös näiden lapsiin, jotka eivät ole lainkaan vanhempiaan parempia.

The Casual Vacancy tutkii juonittelua, vallanhimoa ja tekopyhyyttä hillityn satiirin keinoin. Kirjavasta hahmojoukosta kukaan ei ole erityisen miellyttävä lukuun ottamatta hyvyyden perikuvaa Fairbrotheria. Monet hahmoista ovat yksiulotteisen litteitä ja määrittyvät stereotyyppisesti yhden piirteen kautta, mutta ne eivät ole kuitenkaan liian farssimaisesti kirjoitettuja, jotta tarina muuttuisi komediaksi. Aina farssin ja satiirin rajamailla tasapainottelu ei luonnollisesti onnistu, konservatiivisuuden kritiikki on ajoittain liian läpinäkyvää, mutta onneksi elokuvassa ei ole tyylilajille valitettavan yleisiä teennäisiä vitsinvääntämiskohtauksia.

Hahmokuvaus on hieman kaksijakoista, sillä tietyt hahmot ovat pelkästään ärsyttäviä ja turhia, kuten änkyttävä Miles ja hänen hössöttävä vaimonsa sekä kyyninen seksiä metsästävä Fats (Brian Vernel). Tällaisten henkilöiden vastapainona toimii Abigail Lawrien upeasti näyttelemä narkomaanin tytär Krystal, joka toimii koko tarinan kantavana voimana.

The Casual Vacancy läväyttää katsojan silmille brittiläisen yhteiskunnan ongelmat luokkayhteiskunnasta tekopyhään itsekkyyteen ja toimii täten sosiaalis-poliittisena kommentaarina. Se hyökkää erityisesti kuppikuntaista porvarillista yhteiskuntaa vastaan aivan kuten niin monet muut taideteokset ennen sitä. Sarja ei tuo mitään uutta näkökulmaa näihin teemoihin, eikä se pyri shokeeraamaan rankalla sisällöllä, mutta sen kenties suurin ansio on siinä, kuinka se esittää nämä ongelmat ja yhteiskunnan likaamat hahmot lempeällä tavalla, jotta katsoja kykenee tarttumaan hahmoihin ja nauttimaan sarjasta koko sen kolmen tunnin keston ajan.

Sarja seuraa romaania melko uskollisesti, vaikka siitä onkin poistettu hahmoja ja muokattu juonenkäänteitä. Muutokset toimivat kuitenkin vain tarinan eduksi, sillä Rowlingin suurin ongelma on aina ollut suunnaton henkilöjoukko ja moneen suuntaan poukkoilevan tarinan ajoittainen haparointi. Sarja onkin selvästi ottanut opikseen ja keskittynyt korostamaan vain tiettyjä hahmoja ja tapahtumia, siinä missä Rowling yritti luoda laajemman kuvan koko Pagfordin kylästä.

The Casual Vacancyn hahmot jakaantuvat ilkeisiin ja kärsijöihin. Vanhemmat käyttävät valtaansa lapsiin ja puolisoihin, ja lapset oppivat tämän vallankäytön, jota saattavat hyödyntää omassa suljetussa yhteisössään omiin tarkoituksiinsa. Sarjan suurin vahvuus on siinä, kuinka satiiri kanavoituu hahmojen kautta osuvaksi kritiikiksi ihmisten tekopyhyyttä vastaan. Näyttelijänsuorituksista erityismaininnan ansaitsevat edellä mainittu nuori Abigail Lawrie sekä vanha veteraani Michael Gambon kunnanvaltuuston jämäkkänä johtajana.

Ajoittain tarina vaipuu hyvin omituiseen, eräänlaiseen hengelliseen horrokseen, jota ryydittää Solomon Greyn vaikuttava musiikki. Se uhkaa muuttua melodraamaksi, mikä on melkoisen röyhkeä veto pessimistiseltä satiirilta. Ne konservatiiviset arvot, joita kohtaan satiiri on kohdistettu, henkilöityvät sarjassa epäsuorasti kirkkoon, sekä rakennuksena että instituutiona. Näin tarkasteltuna valinta osoittautuu melko nerokkaaksi, paljon ärsyttävämpää olisi ollut tekopirteän hurskasteleva musiikkiraita.

Muutamista puutteistaan huolimatta The Casual Vacancy on yllättävän onnistunut satiiri, ja vaikka se ei herätäkään katsojassaan varsinaisia naurun purskahduksia, se saa hänet toivottavasti ajattelemaan. Se on myös hyvä esimerkki siitä, miten romaanin voi sovittaa onnistuneesti visuaaliseen muotoon.