Free Fire kotikatsomo

Musta huumori on kiinteä osa brittiohjaaja Ben Wheatleyn tyyliä. Miehen aiemmissa elokuvissa Kill List (2011) ja Sightseers (2012) paino on erityisesti sanalla ”musta”. Free Fire on niihin verrattuna huomattavasti kepeämpi teos. Tällä kertaa Wheatley ei pyri tekemään yleisönsä oloa vaikeaksi, vaan tarjoilee tuutin täydeltä päätöntä väkivaltaa ja huumoria eksploitaatioelokuvien hengessä.

Elokuvan lähtöasetelma on yksinkertainen. Kaksi rikollisporukkaa tapaavat Bostonilaisessa tehdashallissa asekaupan merkeissä. Kaupanteon tuoksinassa tunteet kuumenevat ja aseet alkavat laulaa. Lähes jokainen paikallaolija saa siipeensä ja hakeutuu suojaan. Pattitilanne on valmis. Alkaa ahtaassa tilassa käytävä asemasota, jossa panoksena on salkullinen rahaa ja pakettiautollinen aseita.

Wheatley malttaa rakennella hahmojen välisiä jännitteitä elokuvan ensimmäisen kolmanneksen ajan. Puolen tunnin kohdalla aseet alkavat laulaa, eivätkä ne hiljene enää koko loppuelokuvan aikana. Gangsterit kylvävät loputtomalta tuntuvan määrän luoteja toistensa jalkoihin, olkapäihin ja kankkuihin. Ammutuksi tulemisesta revitään huumoria uudestaan ja uudestaan, mutta vitsi käy vanhaksi varsin nopeasti.

Free Firen tyylilliset esikuvat ovat päivänselvät. Soundtrack ja puvustus hyödyntävät 1970-luvun estetiikkaa samaan tapaan kuin lähivuosien gangsterielokuvat American Hustle (2013) ja Nice Guys (2016). Yliampuvalla väkivallalla mässäilevät toimintakohtaukset taas ovat kuin halpajäljitelmiä Quentin Tarantinon elokuvien rymistelystä. Roisi kielenkäyttö ja juonikuviot puolestaan tuovat mieleen Guy Ritchien varhaisimmat konnaelokuvat. Free Fire ei ikävä kyllä yllä esikuviensa tasolle millään edellä mainituista osa-alueista.

Yksi elokuvan suurimmista kompastuskivistä on sen mielikuvituksettomuus. Free Firen räiskintää pursuavassa loppupuoliskossa olisi aineksia toimivaan farssikomediaan, mutta Wheatley ei onnistu rakentamaan elokuvaansa toimivaa rytmiä. Ammuskelua kuvataan lyhyin leikkauksin ja lähikuvilla, eikä katsojalle ole aina edes selvää kuka ampuu ja ketä kohti. Aseiden pauke tuntuu tästä syystä lähinnä puuduttavalta.

Oivallusten puute harmittaa, koska Free Firen näyttelijäkaarti on täynnä huipputekijöitä. Oscar-voittaja Brie Larsonin ja karismaattisen Cillian Murphyn taidot menevät täysin hukkaan persoonattomasti kirjoitettujen hahmojen parissa. Elokuvan ainoa väriläiskä on Sharlto Copleyn esittämä eksentrinen asekauppias, jolle on kirjoitettu lähes kaikki elokuvan parhaat repliikit.

Free Fire on malliesimerkki hukatusta potentiaalista. Ben Wheatley on kyvykäs ohjaaja, ja elokuvan lähtöasetelmassa olisi aineksia vaikka mihin. 70-lukulainen estetiikka toimii, ja näyttelijäkaarti on vertaansa vailla. Lepsun rytmin, keskinkertaisen dialogin ja mielikuvituksettomien toimintakohtausten takia lopputulos on kuitenkin yhdentekevä ja tylsä.