Emanuelle ja viimeiset kannibaalit kotikatsomo

Italialaisohjaaja Joe D’Amatoa (1936–1999) harva pitää nerona tai elämää suurempana auteurina, mutta miehelle täytyy antaa tunnustusta kahdesta asiasta. Ensinnäkin D’Amato oli uuttera kuin muurahainen. Runsaan kolmenkymmenen vuoden aikana heppu ohjasi vajaat parisataa elokuvaa, valtaosan suoraan videolle. Joko peitelläkseen tuotteliaisuuttaan tai silkasta häveliäisyydestä D’Amato ehti käyttää urallaan hulppeasti viittäkymmentäseitsemää eri salanimeä.

Toiseksi D’Amatolla ei kenties ollut minkään valtakunnan makua, mutta hän oli tarpeeksi rehellinen tajutakseen sen. Lisäksi D’Amato ymmärsi, ettei makua ollut hänen kohdeyleisölläänkään. Sensaatioiden ja skandaalien tarpeessa oleva katsoja kaipasi D’Amatolta joko paljasta pintaa tai veristä kauhua – tai sekä että. D’Amato teki mikä kulloinkin oli muodissa, oli se sitten lännenkuvaa, kauhua tai pehmoerotiikkaa. Uran loppuvaiheeseen mahtui jo hardcore-pornoakin.

Ohjaajasuuruuden tapoihin kuului törkeä plagiointi ja omien jatko-osien teko Hollywood-kuville. Caligula, Amadeus ja Aladdin ovat kaikki päätyneet D’Amaton rasvaisiin käsiin, useimmiten pehmopornoversioina. D’Amaton nerokkaimpiin bisnesideoihin kuului kuitenkin "Musta Emanuelle", ja sen päänäyttelijätär Laura Gemser. Emanuellea ei tule sotkea Emmanuelleen. Ei ainakaan lakimiesten kuullen, minkä takia nimestä katosi ylimääräinen m-kirjain.

Indonesialaissyntyinen Laura Gemser esiintyi aidon Emmanuelle-sarjan kakkososassa (1975), josta D’Amato värväsi hänet. Samana vuonna sai ensi-iltansa Emanuelle nera, pehmopornosarjan pilotti. Toisinaan Gemserin roolihahmo oli Emanuelle, toisinaan joku muu, kaikki elokuvat markkinoitiin yhtä kaikki Emanuelle-nimellä. D’Amato laski jossain vaiheessa yhteen yksi ja yksi, ja sai tulokseksi suurin piirtein kolme. Jos seksi myy, ja kauhu myy, niin silloin seksi ja kauhu yhdessä myyvät vielä enemmän!

Kannibaalileffat alkoivat nousta pintaan, joten opportunistinen ohjaaja päätti saada kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ja ei kun Emanuelle Amazonille tutkimusryhmän mukaan etsimään kadonnutta kannibaaliheimoa, jolla oli tapana syödä, silpoa ja joukkoraiskata kaikki lähistöllä hiippailevat. Mukaan Emanuellen seuraksi nippu uhrattavia joutomiehiä ja -naisia sekä mahdollisimman paljon paljasta pintaa ja vihjailevia pikkutuhmuuksia.

Elokuvan ensimmäinen puolisko sisältää muutaman shokkiefektin, mutta pääasiassa D’Amaton kamera nuoleskelee Gemserin ja muiden naisnäyttelijöiden vartaloa. Softcore-hengessä tissejä ja puolilähikuvia häpykarvoista näkyy, mutta oikeita akteja ei löydy. Gemserhän ei tehnyt yhtään aitoa pornokohtausta urallaan, eli kyse oli puhtaasta näyttelystä parhaassa valtavirtahengessä. Seksikohtauksia tahdittaa imelän kammottava italo-iskelmä, jonka kajahtaminen kaiuttimista saa hapuilemaan mute-nappia.

Goreen päästään jälkipuoliskolla, jolloin 50 vuotta kadoksissa olevat ihmissyöjäjampat löytyvät naapurustosta lounastauolta. Ukkoa ja akkaa viedään, sisälmyksiä ja kohtuja revitään kökköjen efektien saattelemana, ja perverssi (mitenkä muutenkaan) metsästäjä McKenzie (Donald O’Brien) kuolee järkyttävän epäuskottavasti. Mies kiskotaan parilla nyörillä kannibaali-hannibaalien toimesta katki siten, että ensin mies mölisee, ja seuraavassa otoksessa näkyykin pelkkä ylätorso. Todennäköinen kuolinsyy saattoi olla häpeä.

Heimolaislurjukset ovat ilmeisesti myös kuulleet sananlaskun paavin pallien ja nunnan nännien turhuudesta. Silloinen paavi Paavali VI ei onnekseen elokuvassa esiinny, mutta nunnan nännit leikataan irti ennen Pyhän Hengen etsimistä bambukeihäällä. Antikatolisten heimoveljien touhuja säestää synteettisen jännittävä teemamusiikki, jonka kajahtaminen kaiuttimista saa jälleen hapuilemaan mute-nappia.

Emanuelle and the Last Cannibals on puhdasta ja rehellistä yhden tähden roskaa, jopa siinä määrin että sille voisi melkein (muttei ihan) lätkäistä lisätähden, jotta se erottuisi yhden tähden saaneesta Cannibal Holocaustista (1980). Kannibaalielokuvien arkkityyppinä pidetty, aitoa eläinrääkkäystä suoltava jäte tehtiin kolme vuotta Emanuellen jälkeen, joten kannibaalikunnia kuulukoon D’Amatolle, ei Ruggero Deodatolle, jonka tekele ansaitsisi nolla tähteä.

Joe-parka varmaankin kääntynee haudassaan, mutta annettakoon D’amatolle postuumisti ohjaajan taatusti ensimmäinen kunniamaininta moraalista ja selkärangasta, joka miehellä Deodatoon verrattuna on. Paljas pinta ja ihmissyönti italohumpalla on terveempi kasvupohja varttuvalle nuorisolle kuin eläinten silpominen elävältä roskaviihteen nimissä. Kummatkin elokuvat ensimmäisen kerran 12–13-kesäisenä nähneenä allekirjoittanut on siitä oivallinen todiste, suuntaan tai toiseen.