Conan the Barbarian kotikatsomo

Mietitäänpä näin aluksi, montako alkuperäistä parempaa tai alkuperäiseen uusia ja tuoreita näkökulmia tuovaa uudelleenfilmatisointia on saanut ensi-iltansa viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana? Ihan äkkiseltään ei ainakaan itselleni tule mieleen kovinkaan montaa omaperäistä tulkintaa, todellisia turhakkeita sitäkin enemmän.

Varsinkin kauhuelokuvat ovat olleet kauhistuttava esimerkki Hollywoodin kierrätyskulttuurin rappiollisesta vaikutuksesta. Kun jo alunperin melko hölmöjä kauhuelokuvia, kuten Perjantai 13. (1980), aletaan filmata uudelleen, täytyy ideoiden olla todella vähissä. Onkin siis melko pelottava ajatus, että vuoden 2009 Friday the 13th -elokuvan ohjaaja Marcus Nispel on päässyt ohjaamaan uuden version todellisesta 1980-luvun kulttiklassikosta, Conan Barbaarista (1982).

Robert E. Howardin 1930-luvulla kirjoittamiin tarinoihin perustava Conan saa uuden tulemisensa elokuvassa Conan the Barbarian. Hahmo on edelleen uskollinen tulkinta Howardin luomasta myyttisestä Cimmerialaisesta barbaarista ja uudelleentulkinta alkuperäisestä Arnold Schwarzeneggerin esittämästä Conanista. Nyt Conania esittää hawaijilainen Jason Momoa, joka on monille tuttu HBO:n tv-sarjasta Game of Thrones. Jää nähtäväksi seuraako Momoa Schwarzeneggerin viitoittamaa polkua politiikan huipulle. Yhdysvaltain kansalaisena hän olisi oikeutettu jopa presidentin virkaan, ajatus joka antaa lisäsävyjä miehen roolien tulkintaan.

Uudessa elokuvassa Conan joutuu todistamaan lapsuutensa kodin ja kylän hävitystä, ja isänsä (Ron Perlman) kuolemaa. Ilkityön tekijä on vallanhimoinen Khalar Zym, jota esittää kuivakkaan virkamiesmäisesti Stephen Lang. Suoraan sanottuna Conan olisi ansainnut hieman rehevämmän arkkivihollisen, sillä Zymin pahuudelle annetaan jopa psykologisia selitysmalleja, ja näin turhaan laimennetaan synkkiä sävyjä. Paha virhe tällaisissa elokuvissa. Zymin tyttärenä Mariquena kiemurteleva ja sähisevä Rose McGowan on onneksi astetta ilkeämpi ja sairaampi hahmo.

Juoneltaan Conan the Barbarian on melko konventionaalinen kosto- ja seikkailufantasia, jossa matkan varrella katkotaan kiitettävästi kauloja ja heilutellaan miekkoja aina rasittavuuteen saakka. Väkivallasta huolimatta elokuvassa pilkahtelee myös huumori, muukin kuin tahaton, ja paikoittain elokuvasta tuli mieleen jopa Errol Flynnin huolettomat miekkailuelokuvat, assosiaatio joka lienee vain oman harhaisen mieleni tuotos. Elokuvan kerronta on sujuvaa, mutta kesto liian pitkä näillä eväillä.

Vaikka uusi versio Conanista on oma itsenäinen elokuvansa, joka seisoo tai kaatuu omilla ansioillaan, ovat vertailut John Miliuksen ohjaamaan ja ohjaajan yhdessä Oliver Stonen kanssa käsikirjoittamaan vuoden 1982 alkuperäisversioon väistämättömiä. Tässä vertailussa ei uudella versiolla ole mitään mahdollisuuksia, ei vaikka Momoa onkin treenattu ja ketterä, tai vaikka ohjaaja olisi teknisesti kuinka pätevä tahansa. Elokuva on hengetön ja tyhjä yritys rahastaa alkuperäisen, ainutlaatuisen elokuvan maineella, eikä se tuo tarinaan mitään uutta. Ison Arskan saappaisiin ei niin vain astuta, sen verran ikonografinen hahmo hän on.

Elokuvien tekninen kehitys on ollut huimaa viime vuosina. Tietokoneanimoidut efektit ovat tulleet jäädäkseen, ja katsojien silmä alkaa luultavasti tottua pikku hiljaa yhä paremmiksi muuttuviin animaatioihin. Pelimaailma ja elokuvien maailma ovat yhdentymässä, näin kerrotaan. Tässä kehityksessä piilee kuitenkin sudenkuoppia, joihin ei ole tarpeeksi kiinnitetty huomiota. Jos tarinankerronta ei onnistu pitämään katsojan mielenkiintoa täysin pihdeissään, alkavat huolimattomasti tehdyt cgi-kikkailut ja lavasteet tökkiä todella pahasti. Näin käy myös uuden Conan-filmatisoinnin kohdalla, mikä on outoa, sillä elokuvan budjetti on kuitenkin 70 miljoonaa dollaria. Luulisi sillä saavan edes kunnon kulissit.

Ennen cgi-valtakautta saattoivat lavasteet ja trikkikuvat olla väliin todella naurettavia ja tökeröjä, mutta pienelläkin satsauksella pystyttiin luomaan sadunomaisia maailmoja, jotka olivat uskottavia elokuvan omassa sisäisessä todellisuudessa, kunhan tarina vain oli toimiva ja eri elementit tukivat toisiaan. On oikeastaan mukava huomata, että kolmessakymmenessä vuodessa perusasiat eivät ole muuttuneet miksikään.