Cobweb kotikatsomo

Modernin kauhuelokuvan vakiokuvastoon kuuluu ”paha lapsi”. Varsinkin Rosemaryn painajainen (1968), Manaaja (1973) sekä Ennustus (1976) valoivat kauhun kaanoniin kuvan lapsen hahmon ottaneesta paholaisesta. Lapsen viattomuus ja vihtahousun pahuus ovat olleet kiehtova yhdistelmä, johon on voitu ladata mitä erilaisempia psykologisia jännitteitä ja selityksiä. Klassikkoasemaan nousseiden elokuvien vanavedessä lukemattomiin kauhuelokuviin onkin juoksutettu karmivia lapsosia, aina kyllästymiseen asti. Nykyään lapsi kauhuelokuvassa aiheuttaakin lähinnä haukotuksen saatteleman huokauksen.

Ja Cobwebin alussa pääsee huokaus. Kahdeksanvuotias Peter kuulee seinästä ääniä ja näkee painajaisia. Huolehtivat vanhemmat ovat pojasta huolissaan. Sitten tapahtuu jotain myönteistä. Alun jälkeen asetelma alkaa vääjäämättä kääntyä. Syrjäytyneellä ja koulukiusatulla Peterillä kaikki vaikuttaa olevan korvien välissä kunnossa, mutta vanhemmilla sen sijaan ei. Tarinan asetelma ei olekaan paha lapsi vaan pahat vanhemmat.

Tämä nostaa mielenkiintoa Cobwebia kohtaan. Asetelma mahdollistaa harvemmin käsiteltyjen teemojen ja tulokulmien mukaan tuomisen. Pahoissa vanhemmissa on toki riskinsä, sillä asetelmalla on valitettavaa todellisuuspohjaa. Suomessakin on uutisoitu vanhemmista, jotka väkivaltaisella kohtelullaan ovat pahimmillaan aiheuttaneet jopa lapsensa kuoleman. Vakavalla aiheella ei sovi leikitellä edes ajatuksen tasolla, mutta se ei estä asetelman käsittelyä taiteessa, mitä voisi pitää oikeastaan jopa tarpeellisena, sillä fiktion keinoin on mahdollista purkaa asioita, jotka faktoina ovat liian vaikeita tai jopa tuskallisia.

Valitettavasti Cobwebin ansiot jäävät tällä saralla puolitiehen. Vaikea sanoa, mitä käsikirjoittajille on kesken kaiken tapahtunut, mutta elokuvan viimeisen kolmanneksen kynnyksellä oikeastaan kaikki siihen mennessä rakenneltu psykologinen jännite laukaistaan ja loppu elokuvasta vierähtää tylsän säntäilyn, lahtaamisen ja goren merkeissä.

Cobwebin käännös on siinä määrin äkkiväärä, että hetken ehtii jopa miettiä tarkoituksellisen camp-hengen tavoittelua, mutta tämä tulkinta lienee seurausta liiallisesta kasariajan splatterin katselusta. Jos asiaa ja käännettä tarkastelee elokuvalähtöisesti, niin on valitettavan selvää, että tekijät ovat askaroineet tämän parissa otsa kurtussa eikä kieli poskessa. Lähtökohdiltaan vakavan aiheen osalta parempi ehkä niin.

Nykyisillä kauhuntekijöillä tuntuu aika lailla unohtuneen kauhun perusviisaus: kauhussa ei ole olennaista, mitä kuvassa näytetään, vaan olennaista on, mitä katsoja johdatetaan kuvittelemaan. Pelko, ahdistus ja kauhu ovat katsojan mielessä, eivät elokuvassa.

Cobweb todistaa, että nykyisillä kauhuntekijöillä on kyllä potentiaalia kiinnostavien asetelmien ja psykologisen jännitteen luomiseen, mutta ilmeisesti riman noustessa ylemmäs, heihin iskee rimakauhu. Kun usko riman ylitykseen loppuu, rima romahdutetaan alas ja käsiin kaivetaan astalot ja veripussit halpojen verikekkereiden aloittamiseksi.

Nykykauhun saralla Cobweb ei ole pahnan pohjimmaisia, mutta se olisi voinut olla paljon enemmän mitä se nyt on, eli geneeristä perussäikyttelyä.