Cléo viidestä seitsemään kotikatsomo

Ihmismielen on vaikea käsitellä loppuja. Sille ei mikään oikeastaan kuole, lakkaa olemasta niin kauan kuin se ajattelee tätä. Siksi on aiheellista kysyä, loppuiko Ranskan uusi aalto koskaan; sen vaikutus kun tuntuu elokuvissa edelleen.

Cléo viidestä seitsemään on ihmeellinen kulttuurituote. Siinä seurataan lääkärituloksia venailevaa Cléo-nimistä ranskalaislaulajaa (Corinne Marchand) ja hänen harhailuaan Pariisin kaduilla ja kuppiloissa. Agnès Vardan merkkiteos kuuluu maailman tunnetuimman uuden aallon kiistattomiin klassikoihin. Se eroaa perinteisestä elokuvailmaisusta siellä täällä sangen räikeästikin eikä ainoastaan reaaliaikaisen rytminsä vuoksi. Milloin värimaailma muuttuu kesken elokuvan, milloin kuva silmukoi, ja milloin otokset kestävät minuutteja. Kohtauksissa on runsaasti löysää tilaa.

Elokuva käyttää välillä esimerkiksi pitkästi päälle kaksi minuuttia vain kahdeksaan vuorosanaan. Tuona aikana henkilöhahmot ehtivät tekemään vain arkipäiväisiä asioita, kuten maksamaan taksin, nousemaan asuntoonsa, vaihtamaan vaatteita, ja Cléo ehtii venyttelemään. Yleensä tällaiset tyhjät kohdat todennäköisesti leikattaisiin pois, koska niissä ei pintapuolisesti nähtynä tapahdu mitään, ja katsoja osaa arvata, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kaikella on kuitenkin tarkoituksensa.

Kun semihyvä ohjaaja on rehellinen kunkinlaisen kohtauksen opetuksille, on Varda rehellinen kunkin kohtauksen totuudelle. Hän ei piiloudu brassailun taakse, vaan vieraannuttaa sillä katsojansa. Katsoja pitää ohjata tajuamaan, että edessä on kuviteltu tarina, jotta hän voi unohtaa kaiken, mitä hän tietää blondeista. Asuntokin, jossa Cléo asustelee, on kirkas eikä läsnä ole määrätyn tilan tunnelma. Illuusio tarinan todellisuudesta murtuu. Niin myös silloin, kun mykkälyhytelokuva pärähtää ruudulle tai silloin, kun katsoja on pakotettu kuuntelemaan radiouutisia. Kun koko maailma tuodaan osaksi yhteistä todellisuutta ja filmin miljöötä. Katsojan etäännytys Cléon kokemuksesta painottuu leffan alkupuolelle. Sekä Cléo että katsoja saadaan tietoisiksi omasta olemuksestaan, mikä edelleen mahdollistaa muutoksen.

Johtava feministinen elokuvateoreetikko, Laura Mulvey, hifistelee eräässä artikkelissaan, että ”lähikuva vartalon osasta tuhoaa ’renessanssitilan’, kerronnan edellyttämän syvyyden illuusion”. Hänen mukaansa jopa tavanomainen lähikuva naisen kasvoista rikkoo kuvan yksiulotteiseksi ja keinotekoiseksi. Cléo on henkilönä nuori aikaansa kuvastava, jopa kliseinen nainen: pitkä ja uhkea blondi, joka on kuin luotu miehiä varten (kuten Marilyn Monroe). Ranskalaiset luulivat jo aikoinaan tietävänsä, mitä blondi edustaa niin seksuaali-, sukupuoli- kuin rotuajattelunkin näkökulmasta. Kiiltävän vaaleat hiukset symboloivat moderniutta ja puhtautta.

Ranskanmaan yleisöllä oli siis jo ennen elokuvan näkemistä selkeä kuva Marchandin esittämästä hahmosta. Varda tuhoaa ennakkoluulot, ja vasta kun katsoja on hämillään ja unohtanut, mitä vaaleahiuksinen muija merkitsee, vasta silloin hän palaa eeppiseen teatterin perinteisiin. Tämä näkyy muun muassa lopetuksessa ja Marchandin roolituksessa. Mikäli kertomus pyörisi yksinäisen zombinnäköisen syöpää sairastavan seniorin ympärillä, kukaan ei välittäisi, mitä hänelle käy eikä kukaan maksaisi elokuvasta.

Cléo viidestä seitsemään ei ole taidetta taiteen takia. Sillä on haluttu saada aikaan jonkinasteinen yhteiskunnallinen muutos. Lopputulos toimii, vaikka en tavallisesti sytykään vieraannuttamiselle, vaan pidän sitä heppoisena tärkeilynä. Propaganda on harvoin hyvän taiteen keskeinen voima, vaikkakin monesti olennainen osa sitä.

Varda ei ehkä auta katsojaa transsitilaan, mutta hassua kyllä, elokuva silti vetää mukanaan. Tai ei vedä, siivittää. Pariisi elää Cléon ympärillä. Kuolemanpelon tuntee. Peilit, pinnallisuus, subjektiivisuus ja eksistentialismi erityisen paljon. Hurmaavaa. Kaikista näistä voisin jauhaa tuhansien sanojen verran. Monesti vanhoista elokuvista puhuttaessa mietitään, kuinka hyvin ne ovat säilyttäneet vihreyttään. Se olisi loukkaus Cléolle. Sen ei tarvitse vastata tämän ajan vaatimuksiin, tämän ajan pitää vastata sen saavutuksiin. Charline Mignot’n sanoin: ”Partir, venir, mourir, courir.”