City of God kotikatsomo

Meksikolaisohjaajien rynniessä suuren elokuvayleisön tietoisuuteen brassitekijät vastaavat vähintäänkin yhtä kuivalla ruudilla. City of God on klassikko jo syntyessään. Idea Paulo Linsin monisatasivuisen ja tosielämän tapahtumiin perustuvan gettogangsteriromaanin sovituksesta filmille olisi saanut monet haukkomaan henkeään, mutta ohjaaja Fernando Meirelles ja käsikirjoittaja Bráulio Mantovani ovat osanneet poimia tarinan pohjaksi juuri olennaiset elementit, joilla kerrotaan tiivis mutta rehevä Rio de Janeiron gettonuorten tarina 1960-luvulta 1980-luvun alkuun.

Elokuvan näyttelijät – nuoria kaikki – ovat pääosin kirjaimellisesti kadulta poimittuja amatöörejä, jotka vuoden ajan koulittiin workshopeissa autenttisen ilmaisun taitajiksi. Tätä kiehtovaa ja äärettömän haastavaa prosessia hahmottaa myös dvd:n mielenkiintoinen dokumentti. Nuorten koulutuksessa näyttelijöiksi suurinta vastuuta kantoi apulaisohjaaja Kátia Lund, joka tunsi kadun ihmisten kielen, eleet ja alakulttuurit. Lopputulos on hämmästyttävä. Sanan koko painolla: katu-uskottava! Harmi, että myös visuaalisesti hätkähdyttävä City of God oli Suomen teatterikierroksella vain muutaman kopion voimin. Mutta niille, jotka eivät ole elokuvaa vielä nähneet, täytyy sanoa, että tätä ei kannata jättää väliin. Sen verran hurja ja liikuttava elämys brasialainen mestariteos on. Jo nuorten näyttelijöidensä uskomattomien suoritusten ansiosta.

Usean näkökulman kautta avautuva tarina näyttää sangen toisenlaisen kuvan Riosta, sen pahamaineisten laitakaupunkien karusta todellisuudesta, josta ei tunnu olevan poispääsyä millään keinolla ja jossa elämän kaari mitä todennäköisimmin jää varsin lyhyeksi. Rikollisuus saa länsimaisen silmissä aivan uudet ulottuvuudet, kun juuri kävelemään oppineille lapsille lyödään ase käteen ja opetetaan, että ainoa olemassa oleva laki on viidakon laki. Eikä heille edes valehdella. Vain julmimmat pärjäävät, sen verran kuin selviämisestä voi ylipäätään puhua. Ihmishenki ei ole puupenninkään arvoinen ilman miehisyyden mittaria, eli pokkaa tappaa kenet tahansa. "Röökaan, imppaan, tapan ja ryöstän. Olen mies", julistaa pojannassikka, mikä tekee asian selväksi. Rion slummeissa lapsuus loppuu tylysti ammattimaiseen rikollisuuteen, josta tulee elämäntapa jo oskarinkokoisena.

Slummien roisi meininki saattaa aluksi tuntua jopa liioittelulta, kun poliisi on pelkkä pelle ylikansoitetuissa kortteleissa, joissa on vielä enemmän aseita kuin ihmisiä. Merkittävintä on kuitenkin brasialaisohjaajan kyky saada raa’at kuvat hengittämään syvää inhimillisyyttä. Kieroon kasvaneet ihmisen alut eivät kuitenkaan loppujen lopuksi tee muuta kuin toteuttavat ihmisen perusviettiä. He yrittävät selviytyä ja sopeutua ankariin olosuhteisiin, joissa valta on aseiden valtaa ja sekin usein pelkkää mielivaltaa. Olosuhteisiin, jotka ovat ennen kaikkea rikos sinne syntyneitä lapsia kohtaan. City of God on erilainen kasvutarina. Se ei saarnaa eikä selitä, se on yhden arjen ja siinä pyristelevien ihmisten mykistävä kuvaelma omalla oikeudellaan.