Charlotte for Ever kotikatsomo

Serge Gainsbourg (1928–1991) oli ranskalainen muusikko ja säveltäjä, jonka luovuutta ja monipuolisuutta arvostetaan myös kansainvälisesti. Ranskassa Gainsbourg oli superjulkkis, joka heilasteli seksisymbolien ja muoti-ikonien kanssa. Lyhyt suhde Brigitte Bardot’n kanssa inspiroi Gainsbourgia säveltämään tunnetuimman kappaleensa Je t'aime... moi non plus, jonka tunnetuimmassa versiossa laulaa kuitenkin Gainsbourgin pitkäaikaisin kumppani Jane Birkin. Vuonna 1971 Birkin ja Gainsbourg saivat yhteisen lapsen, Charlotten.

Runsaasti alkoholia käyttänyt Gainsbourg kunnostautui myös suorasuuna ja provokaattorina, jonka julkiset esiintymiset herättivät sekä ihailua että pahennusta. Vuonna 1984 Gainsbourg kohahdutti levyttämällä tuolloin 12-vuotiaan Charlotte-tyttärensä kanssa dueton Lemon Incest, jonka musiikkivideolla isä ja tytär loikoilevat vähäpukeisina sängyllä. Pari vuotta myöhemmin Gainsbourg ohjasi elokuvan Charlotte for Ever kohukappaleen hengessä. Tunkkaisen kamarinäytelmän keskiössä on alkoholisoituneen isän ja hänen teini-ikäisen tyttärensä sadomasokistinen suhde.

Juonta elokuvassa ei ole nimeksikään. Serge Gainsbourg näyttelee Stan-nimistä käsikirjoittajaa, jonka sisuskalut ovat riekaleina juomisen seurauksena. 15-vuotias Charlotte Gainsbourg esittää Stanin Charlotte-tytärtä, joka ikävöi auto-onnettomuudessa menehtynyttä äitiään. Charlotte syyttää onnettomuusautoa ajanutta Stania äitinsä kuolemasta.

Onnettomuutta kertaavia takaumia lukuun ottamatta elokuva tapahtuu kokonaan sisätiloissa, Stanin ja Charlotten sokkeloisessa ja hämärässä asunnossa. Jokseenkin yhdentekeviä sivuhenkilöitä ovat Stanin teksteihin epäluuloisesti suhtautuva elokuvatuottaja Leon (Roland Bertin) ja homoseksuaali perheystävä Herman (Roland Dubillard). Charlotten kaverit ovat toinen toistaan helpommin riettaan Stanin vieteltävissä ja sellaisina ehkä pikemminkin seksuaalifantasioita kuin todellisia henkilöhahmoja.

Insestinen pohjavire hallitsee suurinta osaa kohtauksista, mutta mitään kovin kuohuttavaa pääparin välillä ei tapahdu. Aikalaiskatsojiakin on luultavasti järkyttänyt lähinnä se tapa, jolla ohjaaja-Gainsbourg asettaa murrosikäisen tyttärensä seksuaalisesti tungettelevan ja tirkistelevän katseen alaiseksi. Jean-Luc Godardin Maskuliini feminiinin (1966) kuvanneen Willy Kurantin kamera suorastaan hyväilee Charlotten kasvoja ja puberteettista vartaloa. Yksittäisistä kohtauksista ehkä hätkähdyttävin on otos, jossa Charlotte harrastaa jonkinlaista eroottisviritteistä yksintanssia kylpyhuoneessa.

Lars von Trierin Antichristissa (2009) poikkeuksellisen rohkeana pidetyn roolisuorituksen tehneeltä Charlotte Gainsbourgilta ei siis ole puuttunut uskallusta ennenkään. Näyttelijätär onkin Charlotte for Everin ainoa valopilkku, mutta se ei selity hänen roolihahmonsa objektivoidulla lolitamaisuudella, vaan nuoren Gainsbourgin kyvyllä ilmentää isään liittyvää ambivalenssia ja äidin edustamaan normaaliuteen kohdistuvaa ikävää uskottavasti. Muuten elokuva on täysin tyhjänpäiväinen tekele. Tajunnanvirtamainen dialogi pyörii pakkomielteisesti ruumiineritteiden, seksin ja kuoleman ympärillä, eikä vastenmielisen Stanin itsesäälissä piehtarointia millään jaksaisi katsella puoltatoista tuntia.