Bye Bye Blue Bird kotikatsomo

Islantilaisen Katri Ottarsdóttirin Bye Bye Blue Bird on elokuva kahdesta nuoresta naisesta, jotka palaavat juurilleen Färsaarille useamman vuoden poissaolon jälkeen. Barbrosta ja Rannvàsta on tullut niin kosmopoliitteja, että he viljelevät ranskan ja englanninkielisiä fraaseja vähän joka välissä. Eikä se vielä mitään, mutta heillä on villin värisiä vaatteita ja paksut pellemäiset pakkelit naamassa. Rannvà muistuttaa paljon mykän kauden kohtalokkaita naisia à la Louise Brooks mustine polkkatukkineen ja rajuine silmämeikkeineen. Barbro taas on oranssihiuksinen avaruusolion näköinen tyttö. Parivaljakko matkaa ympäri saarta tervehtimässä tuttuja ja sukulaisia - vaihtelevin tuloksin. Maisemat ovat kerrassaan huimia, mihin tuo oman lisänsä tummaa technicoloria muistuttava väriskaala. Lokit kirkuvat ja vodkaa kuluu. Molemmat tytöt ovat tulleet saarelle selvittämään omia salaisuuksiaan ja tekemään tiliä menneisyyden kanssa. Elokuva yrittää myös sivuta saarella asumisen edellytyksiä ja elinehtoja kuten kalastajien asemaa ja pohjatonta yksinäisyyttä.

Parasta Bye Bye Blue Birdissa on visuaalisuus. Puuttomassa tundramaisemassa on jotakin hyvin modernia. Kasvillisuuden vähyys ja karuus luovat mainiot kulissinsa hyvinkin avantgardistisille vaateluomuksille. Puihin tottuneelle tällainen asumaton maisema vaikuttaa epätodelliselta, kuin toisen planeetan pinnalta. Sellaisessa maisemassa jos missään myös aika "ufomaiset" avaruuseläinroolipuvut ovat omituisella tavalla kuin kotonaan. Tutkikaa vaikkapa muotilehtiä - autiomaa ja esimerkiksi laavakentät tarjoavat pelkistetyn taustan dramaattisille vaatteille. Maisemassa ei siis ole "turhaa tilpehööriä" kuten puita tai lehtiä. Voi vain kuvitella, kuinka joku trendilehden toimittaja hehkuttaa, miten "zen" esimerkiksi aava islantilainen maisema on. Färsaarten ja Islannin nurmikoista ja puuttomuudesta tulee mieleen jopa Teletappien asuinpaikka turvekattomajoineen. Onko siis ihme, että saaret tuntuvat myös keijukaisille otollisilta asuinpaikoilta? Vaikka siis Bye Bye Blue Birdin färsaarelaiset kummastelevat tyttöjen tyylivalintoja, niin saarelaiset itsekin asuvat mm. vaaleansini-kirkkaanpunaisissa taloissa ja jollakin teletappimaisella tavalla tyttöjen tyyli istuu maisemaan.

On todella sääli, ettei Bye Bye Blue Bird ole hyvä elokuva muuten kuin visuaalisesti. Tarina ei oikein jaksa kantaa ja näyttelijöiden välille olisi toivonut uskottavampaa vuorovaikutusta. Henkilöohjaus on jäänyt hunningolle ja tyttöjen edesottamuksiin on vaikea päästä mukaan. Kuvat ovat kauniita, mutta se ei oikein riitä. Tämä ei kuitenkaan ole musiikkivideo, vaan kokoillan elokuva. Anniksi jää lähinnä muisto karkkimaisista väreistä ja liuta roiseja pukeutumisideoita - vai mitä sanotte paksuista oransseista karvahousuista? Sinänsä herkullista, mutta minä en ainakaan sano: "Uudestaan!"