Bottoms kotikatsomo

Emma Seligmanin raisu ja räävitön Bottoms (2023) on perinteinen teinikomedia uudella tulokulmalla ja queerillä twistillä. Mikäli olet aina haaveillut elokuvasta, joka yhdistäisi Booksmartin (2019) ja kulttiklassikko But I’m a Cheerleaderin (1999) sekä heittäisi sekaan vielä Superbadin (2007) ja American Pien (1999), on tämä elokuva sinua varten.

Parhaat ystävykset PJ (Rachel Sennott) ja Josie (Ayo Edebiri) perustavat lukiossaan tappelukerhon, jonka näennäinen tarkoitus on voimaannuttaa naisia. Todellisuudessa heitä motivoi yksi ja ainoa päämäärä: hurmata cheerleaderit ja päästä heidän kanssaan sänkyyn.

Elokuva toistaa monia klassiselle teinikomedialle tyypillisiä piirteitä ja juonikuvioita. On identiteettikipuilua ja oman paikan etsimistä. Ihmissuhdedraamaa, roisia huumoria ja itseinhoisia, loputtoman kiimaisia nuoria. Seligmanin käsittelyssä tämä usein pieruilta ja äijävitseiltä haiseva lajityyppi taipuu yllättävän raikkaaksi kokonaisuudeksi. Tästä on varmasti pitkälti kiittäminen myös Rachel Sennottia, joka pääosaroolin lisäksi toimii Seligmanin rinnalla elokuvan toisena käsikirjoittajana. Monet Bottomsin huumorille ominaiset piirteet ovat tunnistettavasti läsnä Sennottin ohjaamassa ja käsikirjoittamassa I Love LA -televisiosarjasta (2025–).

Bottomsin raikkaus syntyy pitkälti sen uudistavasta luonteesta. Misogynian ja sikailun sijaan vitsejä kuullaan bell hooksista, manipuloivista poikaystävistä ja sormettamisesta. Se, että elokuvan päähenkilöt ovat kaksi uppiniskaista, moraalitonta ja ärsyttävää luuseri-lesboa, on jo itsessään virkistävää. Pääosanäyttelijät Edebiri ja Sennott pääsevät todella näyttämään kyntensä komedienneina. Suoritus on lumoavan vaikuttava.

Elokuvan nokkelan, kuivan huumorin tiivistää oivallisesti markkinoinnissa käytetty slogan ”a movie about empowering women (the hot ones)”. Periamerikkalaista maskuliinisuutta Bottoms parodioi varmoin ottein. Koko koulun sankarina pidetty jalkapallokapteeni onkin pohjimmiltaan itsekäs nynny ja naisvihamielinen miesopettaja innostuu feminismistä, mutta ymmärtää sen jatkuvasti väärin. Lisäpontta absurdille huumorille tuo satumainen ja groteski väkivalta, joka on elokuvassa keskeisessä roolissa.

Olennaista Bottomsissa huumorissa on, että vaikka feminismi ja naisten oikeudet koetaan selvästi tärkeiksi arvoiksi, niihin ei suhtauduta turhan ryppyotsaisesti. Moraalisen katseen sijaan elokuvalla on jatkuvasti pilke silmäkulmassa, eikä se arastele vitsailla myös oman kohderyhmänsä kustannuksella.

Harmillista on, että vaikka vitsit ovat kekseliäitä ja parodiat teräviä, niiden tarjoama mielihyvä on lähinnä älyllinen. Ääneen nauramisen sijaan katsomiskokemus koostuu tyytyväisistä hymähdyksistä. Esimerkiksi vitsit machoilevan urheilukulttuurin seksuaalisuudesta ja syvästä homoeroottisuudesta ovat oivaltavia, mutta eivät lopulta jaksa naurattaa kovin kauaa. Ne toimisivat paremmin yksittäisinä huomioina kuin läpi elokuvan toistuvina kaavoina.

Elokuvan musiikista vastaa vaihtoehtopopin veteraani Charli XCX yhteistyössä Leo Birenbergin kanssa. Koukuttavasta musiikista kuuluu läpi Charlin tyylille ominaiset syntikkasoundit ja hyperpop-henki, ronskeja autotune-vokaaleja unohtamatta. Alkuperäismusiikin rinnalla elokuvan äänimaailmaa koristaa useampi ikoninen kipale, kuten akuuttiin teiniangstiin toimiva Avril Lavignen Complicated ja Bonnie Tylerin mahtipontinen voimaballadi Total Eclipse of the Heart. Lesboartisti King Princessin kappale Pain on kuin varta vasten kirjoitettu montaasia varten, jossa tytöt vetävät tappelutreeneissä toisiaan turpaan.

Bottoms on lupaava itu kokeilevasta ja omaperäisestä queer-elokuvasta. Kenties nyt kun teinikomedian uudistaminen on hoidettu alta pois, Seligmanilla on tulevaisuudessa tilaa kehitellä jotain entistä raikkaampaa ja toivon mukaan aina vain queerimpää elokuvaa.

Bottoms on katsottavissa Yle Areenassa 28.7.2026 asti.