Superbad valkokangas

Ensisilmäyksellä Superbad vaikuttaa perinteiseltä räävittömältä teinikomedialta, mikä olisi kerrankin harvinaisen sopiva vaikutelma. Käsikirjoittajat Seth Rogen ja Evan Goldberg kirjoittivat nimittäin ensimmäisen version ollessaan itsekin vasta teini-ikäisiä. Elokuvan toteutumiseen meni kuitenkin tusinan vuotta, Rogenin luodessa ensin mainetta tv- ja elokuvakoomikkona muun muassa elokuvissa 40v. ja neitsyt (2006) sekä Paksuna. Rogen ei enää voinut uskottavasti itse esittää teiniä, joten hän jättäytyi suosiolla sivuosaan.

Superbadin päähenkilöiden edesottamukset kumpuavat kuitenkin suoraan Rogenin ja Goldbergin omista nuoruudenkokemuksista. Henkilökohtaisuuden tunne on elokuvan ehdoton vahvuus ja antaa teokselle yhden ulottuvuuden lisää. Elokuvan päähenkilöt, eivät-niin-sattumalta nimetyt Seth (Jonah Hill) ja Evan (Michael Cera) ovat miltei läheisriippuvaisen tuntuisia parhaita kaveruksia, jotka yrittävät tehdä mahdottomasta mahdollisen ja saada itselleen naisia viimeisistä kotibileistä ennen kuin koulu päättyy ja kaksikon tiet eroavat.

Pääkaksikko on jopa kiusallisen aidosti käsikirjoitettu, ja varsinkin Ceran kasvoilla viipyvä vähäeleinen hämmennys heijastaa teini-iän epävarmuutta hyvin. Myös dialogi toimii napakasti, alapääkeskeisen härskin puhetulvan naamioidessa osuvia oivalluksia.

Pulska Seth peittää härskeillä, loputtomilla naisjutuillaan epävarmuutensa ja ahdistuneisuutensa, kun taas ujo Evan haikailee pelkän panoseuran sijasta herkempää romanssia. Kolmantena pyöränä porukassa roikkuu silmälasipäinen über-nörtti Fogell (mainio ensikertalaisnäyttelijä Christopher Mintz-Plasse). Fogell on juuri niitä nolojen tilanteiden hassusti nauravia erikoismiehiä, jotka ovat väärissä paikoissa ja väärään aikaan, ja jotka sosiaaliset haikalat ahmivat verkostoitumisen valtameressä suihinsa.

Karkeuksia, viinahuuruja ja leukojen louskutusta toki Superbadissakin riittää, ajoittain hieman liiankin kanssa. Toisin kuin keskiverroissa sieluttomissa nuorisokomedioissa, joissa kohellus ja intiimialueiden huumori on ainoa itseisarvo, elokuvassa on kuitenkin jotain syvempääkin. Tyttöjen pokaaminen ja bileisiin pääseminen on vain juonta kuljettava muotoseikka, jonka avulla Rogen ja Goldberg ruotivat elämänsä murrosvaiheessa olevien poikien epävarmuutta, joka syntyy tutun ja turvallisen elämänvaiheen päättyessä.

Sethin ja Evanin ystävyyden kuvaamisessa kiteytyy paikoin se jokin, joka on mahdollista vain kahden heteromiehen syvässä kaveruudessa, se jokin joka on monesti länsimaisen miehen pitkäaikaisin ja kestävin suhde toiseen ihmiseen. Naissuhteet tulevat ja menevät vuosien myötä, mutta parasta kaveria ei koskaan jätetä, vaikka tunnesiteet ilmaistaankin suomalaiskansalliseen tapaan vasta rajussa laskuhumalaisessa kännissä, ja silloinkin kömpelösti.

Greg Mottolan ohjaus pitää elokuvan kurssissaan koko sen keston ajan. Vajaa kaksi tuntia on lajityypille pitkä mutta tällä kertaa perusteltu aika, sillä leikkaus rytmittää kohtauksia ehjempänä kaarena, ei liian tiukkaan pakattujen koomisten kohtauksien sarjana. Romansseille on varattu oma, turhan sokerisuuden välttävä tilansa, ja absurdein slapstick-irrottelu jätetään sivuosien kuten Rogenin ja SNL-koomikko Bill Haderin esittämien anarkististen sekopääpoliisien varaan.

Superbadin henkilöistä huokuva yhtäaikainen sympatian ja kiusaantuneisuuden tunne muistuttaa aikuiskatsojiakin omista, onneksi jo taakse jääneistä teini-iän tuntemuksista. Teini-iässähän ei sinänsä olekaan mitään muuta hyvää kuin että sen kesto on rajallinen, ja taudista paranee ajan kanssa.