Boot Hill kotikatsomo

La Collina degli stivali on tunnettu paremmin nimellä Boot Hill, suomeksi Boot Hill – Veristen saappaiden kukkula. Vuoden 1969 italowesterniä on markkinoitu muun muassa tuoreen Suomi-julkaisun yhteydessä italialaisen voimakaksikon Terence Hillin ja Bud Spencerin ensimmäiseksi yhteiseksi elokuvaksi, mutta sitähän Boot Hill ei suinkaan ole, vaan kolmas osa trilogiaa, jonka aloitti vuonna 1967 God Forgives… I Don’t ja jota jatkoi seuraavan vuoden Ace High.

Aiempien osien tapahtumista tai tekemisistä ei ole sen kummempaa väliä, sillä tarinat ovat itsenäisiä osia, joissa ainoana erona tavallisiin Terence & Bud -elokuviin on, että päähahmot tuntevat toisensa jo ennestään.

Boot Hillillä on tiettyä kulttimainetta, mutta se on pitkälle katteetonta, sillä Giuseppe Colizzin ohjaama teos on huomattavan puiseva, yksioikoinen ja yksitotisen jähmeä italowestern, josta on lajityypin ystävienkään vaikea repiä irti mitään suurta elämystä. Ainoan vähän erikoisemman lisäelementin tuo se, että tarinan kulkuun liittyy kiertävä sirkus kääpiöineen, nuorallatanssijoineen ja klovneineen, muuten kuviot on kuultu ja nähty.

Hillin esittämä Cat on pyssysankari, joka on tarinan alussa karkumatkalla kultalöydöksiä havittelevilta roistoilta. Haavoittunut Cat piiloutuu sirkuksen matkaan ja ajan myötä etsiytyy ystävänsä Hutchin (Spencer) luo, minkä jälkeen kaksikko matkaa kultalöydösalueille selvittelemään välejä roistojen kanssa ja auttamaan paikallisia maalaisia.

Hill ja Spencer muodostivat aikoinaan yhden dynaamisimmista ja hulvattomimmista parivaljakoista. Miehet täydensivät toinen toistaan ja heidän keskinäinen valkokangasnahistelu ja kinastelu ei koskaan peittänyt alleen kaksikon lämmintä, valkokankaan ulkopuolelle ulottunutta ystävyyttä. Sympaattiset, luontevat sankarit yhdistivät koko perheelle aidosti sopivaa nujakointitoimintaa ja hurttia huulenheittoa.

Tämän takia kaksikon varhaiselokuvat eivät olekaan parasta antia Hilliltä ja Spenceriltä, koska 1960-luvun westernit olivat luonteeltaan vakavammaksi tarkoitettuja, rankempia ja perinteisempiä italowesternejä. Sellaisiin Hill ja Spencer eivät niin luontevasti koskaan sopineet. Lievästi satiirinomaiset westernit kuten myöhempi Trinity-trilogia ovatkin jo aivan eri tasoa kuin puuduttava Boot Hill.

Boot Hillin Suomi-julkaisija VLMedia alittaa jopa omat, lähes olemattomat kuvalaatustandardinsa, sillä elokuvan kuvanlaatu on heikointa, mitä olen nähnyt sen jälkeen kun 1980-luvun lopulla katsoin pikkuserkkuni ullakkohuoneessa kymmeneen kertaan kopioituja, rahisevan monoäänisiä kauhufilmien vhs-versioita. Boot Hillin kuva on otettu suoraan vhs-nauhasta ja se on leikattu pan & scan -menetelmällä. Kaiken kukkuraksi kuva rahisee, tärisee ja siinä kulkee säröjä. Mitä seuraavaksi? 1960-luvun kaitafilmiklassikoita bluray-levylle?