Bad Boy Bubby kotikatsomo

Kasvamisesta ja paikkansa löytämisestä maailmassa on tehty liudoittain kertomuksia. Luultavasti yhtään niin erikoista ja omalaatuista elokuvaa ei ole kuin maailman syrjäyttämille ylistyslaulun lurittava Bad Boy Bubby.

Koko 35-vuotisen elämänsä neljän seinän sisällä äidin hoivassa elänyt mies Bubby (Nicholas Hope) karkaa kotoaan murhattuaan vanhempansa. Kodin ulkopuolinen maailma on omituinen ja vieras paikka, johon on vaikea päästä sisälle.

Freudilaisilla ajatuksilla leikkivä elokuva toteuttaa kirjaimellisesti ajatuksen ympäristön vaikutuksista yksilöön. Elokuvan pääsankari, mielenvikainen Bubby, on tabula rasa, joka oppii maailmaa toistamalla muiden eleitä ja lausahduksia peilin lailla.

Katsojakin hätkähtää. Bubbyn vinkkelistä katsottuna käyttäytymisemme, sosiaaliset koodit ja rutiinit näyttäytyvät omituisessa valossa. Meille tuputetaan tieteellisiä, poliittisia ja uskonnollisia arvoja, jotka eivät välttämättä puhuttele meitä lainkaan, mutta joita tarvitsemme sopeutuaksemme osaksi yhteisöä. Bubby toistelee kuitenkin oppimaansa väärissä paikoissa ja asettaa arvojärjestelmämme mielettömään valoon.

Vaarallista Bubbya ei kuitenkaan hyödytä tuomita. Hän on vain kaiken näkemänsä ja kokemansa projisoituma. Toistellessaan törkeyksiä väärissä tilanteissa hän tekee sen ainoastaan siksi, koska hänellä ei ole ennakko-oletuksia tai tietoa paremmasta. Rajat hullun ja terveen välillä menevät sekaisin.

Elokuva on teknisesti hillitön tapaus. Rolf de Heer valjastaa siinä kaikki kamera- ja äänitystekniikat korostamaan Bubbyn skitsofreenista maailmankuvaa. Elokuvassa käytettiin yli 30 eri kuvaajaa, jotta Bubbyn perspektiivi olisi riittävän rikkonainen. Niin ikään näyttelijän päähän asetetut pienet suuntamikrofonit tekevät elokuvan äänimaailman skitsofreenisella tavalla arvaamattomaksi.

Kokeellisen leikittelevä elokuva on omalaatuinen millä tahansa saralla mitattuna, eikä ole vanhentunut vuosien mittaan lainkaan. Siitä ei löydy hetkeäkään, jolloin tabuja kaihtamaton elokuva ei kiehtoisi. Pääosaroolissaan kaiken likoon heittävä Nicholas Hope paikasta toiseen hortoilevana, habitukseltaan räjähtäneenä Bubbyna on myös omaa luokkaansa.

Bad Boy Bubby on täynnä piinaavia ja omituisia jaksoja, joilta haluaisi kääntää katseensa. Kipeässä elokuvassa on kuitenkin kyse puheenvuorosta paremman elämän puolesta. Jopa Bubbyn kaltaiselle kahelille löytyy vastakaikua hänen purkaessaan traumojaan rock-yleisölle, joka toistaa hänen tuntojaan iskulauseenomaisesti fanittaen.

Tässä on myös elokuvan pointti. Jos me kaikki olemme enemmän tai vähemmän ympäristömme tuotteita, niin ehkä emme tarvitsekaan lisää auktoriteetteja vaan myötätuntoa maailmaan.