Viestejä mereltä

”Katsot vain merta. Et katso minua”, tyttö syyttää rakastettuaan. Loputon Atlantin ulappa siintää haikean rakkaustarinan taustalla. Meri näyttäytyy elokuvassa yhtä aikaa sekä kauniina että uhkaavana, väylänä uuteen elämään ja unelmien hautana.

AtlantiqueAluksi vaikuttaa siltä, että Atlantique on jälleen yksi tarina nuorista rakastavaisista, jotka kova maailma erottaa. Elokuvan tyyli onkin aluksi kovin realistinen. Senegalin Dakarissa asuva Ada (Mame Sané) menettää poikaystävänsä, kun tämä lähtee ystävineen etsimään uusia mahdollisuuksia meren yli Euroopasta. Rahaa ei ole, joten riskejä on pakko ottaa. Kadonneet nuoret miehet jättävät jälkeensä tyhjyyden ja murtuneita sydämiä. Meri ei paljasta, kuinka heille on käynyt. Tarinan taustalla kummittelevat myös ne hukkuneet, joista luemme lehdistä. Niistä lukemattomista epätoivoisista, jotka lähtivät paremman elämän toivossa vaaralliselle merimatkalle palaamatta enää koskaan.

Vähitellen yhteiskunnallista kritiikkiä sisältävä tarina alkaa saada myös yliluonnollisia piirteitä. Ne ilmaantuvat elokuvaan niin sulavasti, että niihin tuskin kiinnittää aluksi mitään huomiota. Samalla kun Ada yrittää selvittää, mitä poikaystävälle tapahtui, poliisi etsii tuhopolton sytyttäjää ja outo kuumetauti alkaa vaivata paikallisia. Fatima Al Qadirin säveltämä aavemaisena leijaileva musiikki enteilee epätavallisia käänteitä. Atlantique on parhaillaan, kun palaset loksahtelevat paikalleen itsestään, joten arvostelunkin lukeminen kannattaa lopettaa jo tähän ja katsoa itse elokuva.

AtlantiqueRanskalaisen Mati Diopin pitkä esikoisohjaus on upeaa katsottavaa, vaikka juoni eteneekin runollisen rauhalliseen tahtiin. Kuvauksesta vastaa Claire Mathon, joka teki henkeäsalpaavan kaunista työtä myös Nuoren naisen muotokuva (2019) -elokuvassa. Kuvakieli on vahvaa ja esimerkiksi peilien käyttöön kannattaa kiinnittää huomiota. Välillä keskittyminen uhkaa kieltämättä herpaantua, vaikka pehmeää valoa ja meren kimallusta voisi katsella loputtomasti. Etenkin poliisitutkintaan liittyvä mysteeri ilmestyy elokuvaan hiukan kömpelösti. Irrallisilta tuntuvat sivujuonet kuitenkin nivoutuvat tarinaan ja lopputulos on elegantin hallittu.

Senegalin räikeät varallisuuserot on tehty elokuvassa näkyviksi. Horisontissa kiiltävä futuristinen tornitalo muistuttaa saavuttamattomista unelmista sekä suurista uhrauksista, joita tornin rakentamiseksi on tehty. Yhteiskunnallisen kritiikin lisäksi Atlantique on myös kasvutarina. Nuori Ada on elämässään käännekohdassa, jossa hän joutuu pohtimaan, mitä hän haluaa tulevaisuudeltaan: turvapaikan rikkaan mutta konservatiivisen aviomiehen rinnalta vanhempiensa tahdon mukaan vaiko tuntemattomaan heittäytymisen vapaamielisten ystäviensä tavoin?

AtlantiqueMame Sané tekee vakuuttavaa työtä pääroolissa. Ada on hiljainen hahmo, joka yrittää pitää mielenliikkeensä piilossa jopa elokuvan katsojalta. Tytöstä kuitenkin hehkuu sisäistä voimaa, minkä ansiosta Ada ei nöyrry auktoriteettien edessä pelottavassa poliisikuulustelussa tai nöyryyttävällä lääkärikäynnillä. Välillä hänen tarinansa uhkaa jäädä liian taustalle, mutta Mame Sané pitää huolen siitä, että Ada säilyy koko ajan katsojan ajatuksissa.

Olisin toivonut mieluusti enemmän myrskyä ja tunteiden paloa tarinalta, jossa on ajoittain brontemaisen kauhuromanttisia piirteitä, kun voimakkaat tunteet ylittävät elävien ja kuolleiden maailmoja erottavan rajan. Sen sijaan Atlantique on hiljaisen lempeä ja runollinen kummitustarina, jossa jopa kostoa janoavien henkien läsnäolossa on tervetullutta jälleennäkemisen tuntua. Mati Diopin ohjaustyö teki historiaa olemalla ensimmäinen tummaihoisen naisen ohjaama elokuva, joka kilpaili Cannesin elokuvajuhlilla. Toivottavasti katsojat löytävät sen nyt Netflixin valikoimista.

* * *
Arvostelukäytännöt