Anvil kotikatsomo

Vaikka yhä useammalla on nykyään varaa musiikin tekemiseen, harva kuitenkaan etenee näpertelemistä pidemmälle harrastuksessaan. Ja ne jotka etenevät, tietävät, että itsensä elättäminen taiteella on vaikeaa. Tämän kanadalainen metalliyhtye Anvil on joutunut urallaan huomaamaan.

Yhtyeen historia on pelkkää taistelua. Vaikka Anvil tekikin pienimuotoisen kaupallisen läpimurron 1980-luvulla, ei sen jälkeen ole tapahtunut juuri mitään. Suosio on pikemminkin vain hiipunut hiipumistaan. Toisin kävi monille muille samoihin aikoihin aloittaneille yhtyeille, esimerkiksi edelleen suurta suosiota nauttivalle Metallicalle tai Slayerille.

Mutta miksi Metallica? Miksi Slayer? Miksei Anvil? Tätä dokumentaristijournalisti Sacha Gervasin (käsikirjoittanut muun muassa Steven Spielbergin ohjaaman elokuvan Terminaali) dokumentti lähtee selvittämään. Se kuvaa mitä pienen kulttisuosion voimin elävälle bändille kuuluu tänä päivänä.

Pikakelataan vuoteen 2006. Anvil julkaisee yhä levyjä ja keikkailee aktiivisesti. Toimeentulo hankitaan kuitenkin paskaduunista. Musiikkiteollisuuden silmissä yhtyeen jäsenistä on tullut vanhoja hevipieruja. Myös osa bändin jäsenistä on menettänyt naiivin idealisminsa yhtyeensä suhteen.

Vokalisti ja nokkamies Steve Lips" Kudlow on sen sijaan toiveikas. Hän painaa lähettihommia sen unelman voimalla, että vielä joku päivä Anvil tulee lyömään läpi. Dokumentin alussa hän suunnittelee taas uutta Euroopan kiertuetta ja uuden albumin nauhoituksia. Jännitettäväksi jää, voiko yhtyeellä olla mitään mahdollisuuksia uuteen nousuun vanhoilla päivillään.

Dokumentti paljastaa, että muusikon duuni on piinaavaa puuhaa, eikä yllätyksiltä näissä piireissä voi välttyä. Epäonnisuus tuntuu seuraavan kaikkialle; milloin yhtye hyppää kyytiin väärään junaan, milloin taas paikallinen keikkapromoottori huijaa bändiltä rahat. Jotkut yhtyeen kommelluksista tuntuvat miltei uskomattomilta. Hevimusiikin standardiklisee, eksyminen backstagelle ennen keikan alkua, tapahtuu dokumentissa oikeasti.

Vertailukohdaksi nousee mieleen mockumentary This is Spinal Tap – Hei me rokataan! (1984), joka pilaili rajusti hevibändien kliseiden kustannuksella. Anvilissa näistä piloista tulee totisinta totta. Absurdit tilanteet tuovat elokuvaan kosketuspintaa jopa katsojille, joille Anvilin musiikki ei välttämättä itseisarvoisesti merkitse mitään. Yhtyeen epäonnea kuvataan lempeällä ymmärryksellä. Sille nauretaan yhdessä bändin jäsenien kanssa.

Dokumentin vahvuutena on myös sen ihmisläheisyys. Siinä asetutaan kuvaamaan ihmisiä, eikä mässäilemään shokkikuvalla, joka useista metalliyhtyeistä piirrettiin 80-luvulla ilmiön ollessa vielä tuore. Jos hevimiehiä kauhisteltiin tuolloin pahan kätyreinä ja huonona esimerkkinä ihmisille, he näyttäytyvät Anvilissa tavallisina mattimeikäläisinä, jotka haluavat tehdä elämästään merkityksellistä.

On kummaa puhua Anvilin yhteydessä koskettavuudesta, mutta parempaakaan sanaa on vaikea keksiä. Anvil-dokumentissa rakennetaan emotionaalista nostatusta vokalistin järkkymättömällä lapsenuskolla omaan juttuunsa, joka ei saa vastakaikua muilta. Katsojakin joutuu painimaan empatian ja skeptisyyden välillä. Kudlowin unelma ja into yrittää on niin uskomattoman utopistista, ettei siihen pysty uskomaan, vaikka haluaisikin vain pelkästä myötätunnosta.

Ansaitsisiko Anvil sitten uuden mahdollisuuden? Viisaasti dokumentti ei ota kantaa bändin tuotosten tasoon (hyväähän se), koska se olisi turhaa. Tämä elokuva kertoo intohimosta ja niiden seuraamisesta: voiko kukaan saada mitään aikaiseksi heittäytymättä? Jos ei usko itse juttuunsa, niin ei siihen kyllä usko kukaan muukaan.