1942: Unknown Battle kotikatsomo

Pieni joukko uhrautumassa maansa puolesta epätoivoisessa tehtävässä ylivoimaista vihollista vastaan on sotaelokuvien peruskuvio, ja varsinkin uudessa venäläisessä sotaelokuvassa usein käsitelty aihe. Igor Kopylovin Ržev, kansainväliseltä levitysnimeltään 1942: Unknown Battle (2019) sijoittuu toisen maailmansodan itärintaman Rževin taisteluiden alkuvaiheeseen vuoden 1942 alkupuolelle. Puna-armeijan komppania valtaa Ovsjannikovon kylän ja menettää hyökkäyksessä puolet miehistään. Jäljelle jäänyt komppania antaa tukea epäonnistuneeseen naapurikylän valtausyritykseen ja odottelee saksalaisten vastahyökkäystä. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat vuorokauden sisälle.

Elokuva perustuu Rževin taisteluihin osallistuneen ja sodasta kirjoittamalla vasta vuosikymmeniä myöhemmin kirjailijanuransa tehneen Vjatšeslav Kondratjevin perestroika-ajan lopussa lehdessä julkaistuun kertomukseen Iskupit krovju (1991). Kondratjevin sotatarinoita elokuvattiin useaan otteeseen jo neuvostoaikana, tunnetuimpana Aleksandr Surinin Sashka (1981).

Elokuvassa pyritään ja päästäänkin vahvasti realistiseen ilmaisuun. Elokuvakerronta on taidokasta ja katsojalle syntyy vaikutelma sotilaiden ja taistelun keskellä olemisesta. Tässä elokuvassa ei synny romansseja sairaanhoitajattarien kanssa, koska koko elokuvassa ei ole yhtään ainutta naishahmoa. Ei myös yhtään elävää siviiliä. Vaikka miehet taistelevat miehiä vastaan monesti hyvinkin lähietäisyydeltä, vastustajat, saksalaiset, ovat nimettömiä ja pääosin kasvottomia. Omat ovat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta etnisesti venäläisiä.

Kriittisyys Neuvostoliittoa kohtaan on läpikäyvää tarinassa, eikä vain sodankäyntitapojen ja johtamisen osalta, vaikka alkuteoksen kitkeryyttä lieneekin elokuvaan pehmennetty. Tarina sijoittuu sodan vaiheeseen, jossa puna-armeija pyrki opettelemaan hyökkäämistä perääntymisien sijaan. Elokuvassa arvostellaan monesti aiemminkin nähtyyn tapaan hyökkäyksien tekemistä suoraviivaisesti sotilaita säästämättä ja muutenkin puutteellista taktiikkaa. Turhaan Rževin taisteluita ei lihamyllyksi kutsuttu. Moni muukin asia on pielessä: muonahuolto ei toimi, aseistus on puutteellinen eikä täydennysjoukkoja saada.

Tässä elokuvassa mukana on myös päsmäröivä politrukki ja pettureita etsivä tiedustelu-upseeri. Politrukki on pyöreärillinen juutalaisälykkö, hahmona varsin riskaabeli, mutta kovin arveluttavaan suuntaan häntä ei kuitenkaan viedä vaan hän osoittautuu viime kädessä yhdeksi taistelevasta joukosta, hieman värittömäksi ja auktoriteetittomaksi kuitenkin, vaikka varsin paljon valtaa käyttääkin. Arseni Semjonovin sinänsä taidokkaasti esittämällä hahmolla olisi toisissa oloissa ollut mahdollisuus paljon enempääkin.

Rajumpi tapaus on sotilastiedustelun vastavakoilun agentti Rykov, joka saapuu taistelupaikalle ympärillään viuhuvista luodeista välittämättä kiihkeänä halunaan likvidoida saksalaisten propagandalennäkkejä mahdollisesti hallussa pitäviä sotilaita, vaikka näiden todennäköinen elinaika ei ulotu aamua pidemmälle. Grigori Nekrasov esittää vauhkon hahmon yliampuvan karrikoidusti vaikka kieltämättä tyylissään aika onnistuneesti. Hänenkin käytökselleen löytyy selitys onnettomassa menneisyydessä tiedusteluelinten hoiviinsa ottamana katupoikana.

Neuvostokritiikki näkyy varsinkin sotilaiden galleriassa, jossa tarkemman luonnehdinnan saavat lähinnä hahmot, jotka tuskin kovin hyvin edustavat aikanaan taistelleita sotilaita. Mukana on moskovalainen pikkuroisto, joka on vahingossa joutunut rintamalle varastamansa henkilötodistuksen mukaisella nimellä. On vallankumousta pakoon lähtenyt filosofian professori, joka on palannut puolustamaan synnyinmaata, ja samalla motiivilla mukaan päässyt, ikänsä valehdellut 17-vuotias nuorukainen. Sitten on vielä toinen vanhat ajat nähnyt, jo edellisessä maailmansodassa mukana ollut ikämies, jonka maailmankatsomus on uskonnollinen ja joka puolustaa Venäjää eikä mitään liittoa.

Uskonnollinen symboliikka onkin elokuvassa alleviivaavaa, se tulee ikämiehen puheiden lisäksi esille vahvasti asetelmassa, jossa taistellaan Neuvostoliiton alla olevaa ikiaikaista Venäjää edustavasta raunioituneesta kirkosta, joka pyhimyskuvineen on myös tärkeä visuaalinen elementti elokuvassa. Komppanian päällikkö on sentään venäläinen rehti perusmies ja ylempien upseerien epäinhimillisiltä tuntuville käskyillekin löydetään järkevä strateginen selitys. Eikä tiedustelu-upseerikaan lopulta ihan turhalla asialla ollut. Kun elokuvan lopussa vielä ilmoitetaan sen tuottojen menevän sotaveteraaniliitolle, on selvää, että tämän vivahteikkaampaa sotaelokuvaa oli turha odottaakaan. Omassa lajityypissään se kuitenkin on toteutukseltaan onnistuneemmasta päästä.