101 dalmatialaista 2 - Pikku Kikero Lontoossa kotikatsomo

101 dalmatialaista 2 – Pikku Kikero Lontoossa jatkuu kutakuinkin siitä, mihin jäätiin aidossa ja alkuperäisessä Disney-piirroselokuvassa 101 dalmatialaista (1961), joka aikaisemmin tunnettiin suomalaisessa levityksessä myös kerrassaan hulvattomalla ja myöhemmin sanontana eloaan jatkaneella nimellä Lupsakkaat luppakorvat.

Nelisenkymmentä vuotta myöhemmin valmistunut koiratarinan jatko-osa lähtee liikkeelle, kun sadan ja yhden pilkullisen luppakorvan isäntäperhe tekee muuttoa ahtaaksi käyneestä kaupunkiasunnostaan maaseudulle, jossa koiranpennuilla on tilaa temmeltää ja jonne julman Cruella De Villen – aikaisemmin aivan mainiosti suomeksi nimetyn Julmia Juonisen – juonittelut eivät yllä.

Vaan tietenkin yksi pentueesta, pikku Kikero, unohtuu muuttokuormasta. Kaveriksi löytyy kuitenkin Kikeron kovasti ihailema television tähtikoira Salama. Vauhtia ja vaarallisiakaan tilanteita ei koiraparin kaupunkiseikkailusta puutu, kun kuvioihin ilmestyy myös pilkkuturkiksia keinoja kaihtamatta himoitseva Cruella tyhmine apureineen ja aikuistakin katsojaa huvittavine hilpeine beatnikki-taiteilijatuttavineen.

Söpöt eläimet, koomiset sivuhahmot, hölmöt rosmot, hurja pääpahis ja suoraviivaisen yksinkertainen tarina arvatenkin onnellisine loppuineen ovat Disneyn tehtailemien lastenleffojen vakioelementtejä. Niin ne ovat nytkin, mutta 101 dalmatialaista 2 poikkeaa kuitenkin hienoisesti edukseen monista muista Disney-klassikkojen turhanpäiväisistä jatko-osista, joista monet ovat aivan häpeällisen huonosti ideoituja ja hutaisten kokoon kursittuja.

Täysin japanilaisvoimin animoidun elokuvan piirrosjäljessä on pyritty aikasen kivasti ja hetkittäin hyvinkin onnistuneesti alkuperäisen dalmatialaisleffan tyylikkääseen ja tyyliteltyyn jälkeen. Tottahan jatko-osa tässäkin tapauksessa esikuvalleen häviää, mutta niin elokuvan teknisessä toteutuksessa kuin sen tarinassa on tällä kertaa jotain jujuakin mukana. Pahimpia pakollisia lastenpiirrettyjen jollotuksiakaan ei tällä kertaa tarvitse kuunnella, vaan elokuvan musiikkiraita seurailee ihan mukavasti 1960-luvun piirroselokuvasta tuttuja jazzahtavia ja leppoisasti svengaavia biisejä.

Piirroselokuvassa, olkoonkin sitten vaikka köykäisemmässä jatko-osapiirretyssäkin, dalmatiankoirahahmot toimivat sitä paitsi monin verroin paremmin kuin niin ikään Disneyn tuottamissa näytelmäelokuvissa 101 dalmatilaista (1996) ja 102 dalmatialaista (2000). Mainitut hirvityksethän tehtiin viime vuosikymmenen lopun cgi-huumassa varmaankin lähinnä siksi, kun tietokoneavusteisesti alettiin pystyä ymppäämän samaan elokuvaan suhteellisen sujuvan näköisesti niin ihmisnäyttelijöitä kuin päälleanimoituja eläinhahmoja.

Dvd-levyn melkoisen tyhjänpäiväisiin lisämateriaaleihin kuuluu muutama simppeli pikkulasten peli ja "dogimentiksi" kutsuttu making off -minidokkari, jossa kurkistetaan koirien kanssa elokuvan teon kulisseihin. Disney-leffojen dvd-julkaisuille tyypilliseen tapaan mukana on myös pari korkeintaankin vain keskinkertaista musiikkivideota.