Yes valkokangas

Miten olla israelilainen lokakuun seitsemännen terrori-iskujen ja Gazan sodan jälkimainingeissa? Vasemmistolaisella eetoksellaan poleemikon maineen hankkineen israelilaisohjaajan Nadav Lapidin uusin teos Yes (2025) rakentaa räikeän satiirinsa eksistentiaaliselle ahdistukselle, joka kuristaa hänen kotimaansa liberaalia kansanosaa.

Elokuvaa on hehkutettu rohkeasta otteestaan ja aiheestaan niin kotimaassa kuin Euroopassa. Lokakuun seitsemäs on Israelin historian verisin terroristi-isku. Suurin osa israelilaisista haluaa edelleenkin mieluummin painottaa tuon päivän tapahtumia ja kidnappausvyyhtiä kuin miettiä maan puolustusvoimien sotarikoksia Gazassa. Nykyisraelilaisen yhteiskunnan psyykeen käsittely on eittämättä vaikeaa jo näillä alustuksilla, mutta kierroksia lisää sodan myötä näivettynyt Israelin kansainvälinen maine.

Lapidin tapa käsitellä herkkää aihetta on vetää täysin ranttaliksi ahdistuksen ilmaisemiseksi. Yesin ensimmäinen kolmannes löytää omat hengelliset esi-isänsä Jean-Luc Godardin alkupään leikkivästä tyylistä ja poliittisen vaiheen katsojan suorasta puhuttelusta. Toteutus on teknisesti kunnianhimoinen ja mielekkäitä kerronnan tapoja uljaasti rikkova. Katsojaa vieraannutetaan anarkistisella kameratyöllä, lukuisilla musiikkiosuuksilla sekä groteskilla menolla. Lopputuloksena ohjaajan tunne ja tarkoitus tulee läpi rautalangasta väännettynä, mutta kiinnostavuus teoksen sisällä elävään maailmaan rapautuu.

Yesin tarina on yksinkertainen. Elokuvan päähenkilöt, pariskunta Y ja Yasmin, päättävät antautua kansallismieliselle poliittiselle eliitille menestyksen toivossa. Elokuvaa lainaa tarina-arkkiaan goethelaisesta Mephistopheles-myytistä.

Elokuva käyttää runsaasti aikaa päättömään sekoilun kuvaukseen. Juonelle ja argumentille tärkeät asiat se taas esittää hutaisten ja alleviivaavasti. Kankimaisuus on harmittavaa, sillä elokuva ei esimerkiksi Y:n kanssa ikinä syvenny vaurausmotivaatiota pidemmälle tutkimaan, mikä tarkalleen tekee hänestä hahmona (tai Israelin kansalaisesta) niin alisteisen valtiolliselle aatteelle.

Katsojaa härkkivä ja pinnalliseksi jäävä härdelli tuntuu kiusaannuttavalta. Satiirin kuuluisi olla oivaltavasti hauskaa, vaikka aihe olisi kuinka vakava. Äärisionistisilla ja liberaaleilla hahmoilla pilailu ei kuitenkaan naurata, koska huumorista puuttuu sielukkuus sekä aito poliittinen syväluotaavuus.

Kun Y on myynyt itsensä eliitille, alkaa hänen ”tiensä” kohti rappiota yhdessä Israelin kansakunnan kanssa. Elokuvan tapa kuvaannollista ja symbolisoida israelilaista psyykettä Y:n kautta ei toimi näin pitkässä mittakaavassa. Veriseksi tahraantuva kansallishymnin sanoitusliuska sekä rakastuminen savuavan Gazan avaavalta kukkulalta ovat selkeitä ja irvokkaita vertauskuvia. Niissä pyöriminen ilman tuntuvaa tarinallista dynamiikkaa ei kuitenkaan tee vaikutusta. Satiiriset kohtaukset vaikuttavat lähinnä sketseiltä.

Elokuvan edetessä kerronta rauhoittuu huomattavasti, eikä ole enää jälkimoderninen ja Godardia jäljittelevä. Elokuvan itseriittoisin ja sulavin kohtaus koetaankin, kun Y matkaa entisen tyttöystävänsä Leahin kanssa Etelä-Israelissa pohtien samalla palestiinalaisten sortoa ja lokakuun iskujen uhrien raakaa loppua. Seesteisen ja mukaansatempaavan pitkä kohtaus löytää meriittinsä inhimillisyydestä, hiotusta kameratyöstä, hyvästä näyttelemisestä sekä aatteellisesta pohtivuudesta.

Elokuvan suurin saavutus satiirin saralla on kiihkoisänmaallisen laulun uudelleenkontekstointi pahuudesta ja eliitin rappiosta kumpuavaksi sävelmäksi. Itse laulu on oikea ja alun perin väännelmä kuuluisasta Haim Gourin runosta.

Lapidin elokuva on ajankohtainen, räikeä analyysi israelilaisesta moraalisesta rappiosta. Valitettavasti painava argumentti sekä viha ja ahdistus eivät kanna sanoman painoarvoa pidemmälle. Yesillä on tärkeää sanottavaa, mutta se tuhlaa sanomansa voiman tavattoman raskaaseen sirkusmenoon, joka ei johda mihinkään. Tarina on kulunut, huumori latteaa ja kirsikkana kakun päällä kahden ja puolen tunnin kesto ei tee minkäänlaista oikeutta muutamalle viisaalle kehitelmälle. Toki, jos epiikkaa imitoivat metakommentaarit ovat herkkua, tämä voi vaikuttaa mestarilliselta.

Parhaimmillaan Yes on aatteellisessa työssään, poliittisena provokaationa kiihkonationalismin ja palestiinalaisvihan valtaamassa maassa. Elokuvalle jalomieliset poliittiset asenteet ovat valitettavasti laiha lohtu, varsinkin jos elokuva ei satiirina toimi. Kuten monien poliittisten elokuvien kanssa, tekijöiden soisi miettiä, mikä erottaa elokuvan pamfletista. Kokeneimmat katsojat sen tietävät: toimivimmat poliittiset sanomat on elokuvissa leivottu vetävän tarinan sisään.