Viulisti valkokangas

Tarinat ihmisistä, jotka joutuvat onnettomuuden tai sairauden murjomina omaksumaan uuden elämän, ovat tuttuja niin todellisuudesta, kirjoista kuin elokuvista. Tarinankertojia näissä kohtaloissa kiinnostavat tilanteen poikkeavuudet suhteessa normaaliin. Elämän ja sen mielekkyyden haastava tilanne avaa kiinnostavia tulokulmia ihmisen ja ihmisyyden tarkastelulle, mistä muutaman vuoden takainen väkevä ranskalaisdraama Luihin ja ytimiin (2012) on hyvä esimerkki.

Kirjoittajana ja teatterintekijänä tunnetun ja ansioituneen Paavo Westerbergin ensimmäinen pitkä elokuva, Viulisti, kertoo Matleena Kuusniemen esittämästä kansainvälisesti menestyneestä viulistista Karin Nordströmistä, joka onnettomuuden seurauksena joutuu luopumaan urastaan. Ammatillisesti Karinin on soittamisen sijaan tyydyttävä opettamiseen, ja tämä turhautuminen purkautuu kipuiluna ihmissuhteissa niin omaan aviomieheen, miespuoliseen viulunsoiton opiskelijaan kuin entiseen heilaan, joka on kansainvälisesti arvostettu kapellimestari.

Viulistissa lahjakkaan ihmisen rampautuminen ja elämäninnon menettäminen ei kuitenkaan johda päähenkilön psykologisen kurimuksen syvempään tarkasteluun vaan kyse on enemmänkin vain ihmissuhdekoukeroiden lähtöasetelmasta, jonka kulissit tapetoidaan klassisella musiikilla. Tämä ei olisi ongelma, jos keskiössä olevista hahmoista olisi rakennettu moniulotteisempia ja ihmissuhteisiin olisi pureuduttu syvällisemmin niiden taustalla olevia motiiveja ja henkiöiden psykologiaa avaten.

Elokuvan päähenkilöt ovat oudon pinnallisia ja naiiveja suhteessa siihen, että opiskelijapoikaa lukuun ottamatta kyse on elämää nähneistä keski-ikäisistä, jotka käyttäytyvät ja reagoivat monissa tilanteissa kuin nuoret vasta kokemuksia hakevat aikuiset. Toki kyse voi olla tietoisesta ratkaisusta, jolla on haluttu korostaa taiteilijasielujen oikukkuutta, mutta ihmissuhdeasetelman uskottavuuden kannalta tämä on haasteellisilta, sillä hahmoihin on vaikea samaistua. Kun yhdentekeviksi jäävistä henkilöistä ei välitä, ihmissuhdetutkielmalta katoaa pohja, joka kannattelisi päälle kaksituntista elokuvaa.

Viulisti muistuttaa Paul Verhoevenin Elleä (2016) siinä mielessä, että kummankin elokuvan päähenkilönä ja aktiivisena toimijana on vahvan persoonan omaava keski-ikäinen nainen, joka ei kavahda seksuaalista vallankäyttöä. Mutta siinä missä Verhoeven ravisteli katsojia tonkimalla ihmisyyden tunkiota talikolla, Westerberg silittelee kaikkia hellästi myötäkarvaan.

Keveys konkretisoituu päähenkilö Karinissa. Hänestä ei välity sitä vimmaista tuskaa, joka selittäisi Karinin edesottamuksia. Fyysisen vajaavaisuuden myötä ammattiylpeytensä menettäneen ja katkeroituneen aikuisen sijaan Karin vaikuttaa ällittelevältä teiniltä, joka hyppyyttää ympärillään pyöriviä miehiä kulloisenkin mielentilansa mukaan. Psyykkisesti vinksahtanutta toki sekin, mutta vastaavaa pidättäytynyttä ihmissuhdevikurointia ja sen päälle liimattua jännitettä on nähty niin monta kertaa aiemminkin, että viritelmään olisi kaivannut räväkämpää otetta.

Viulisti on harkiten ja huolella kasattu elokuva, ehkä liiaksikin. Westerberg osoittaa muodon suhteen olevansa pätevä elokuvaohjaaja, mutta ainakin ensiteosta vaivaa sama kuin rutinoituneen ammattisoittajan musisointia. Nuotilleen oikein, mutta se kuuluisa olennainen puuttuu.

Tätä olennaista nimitetään milloin tunteeksi, milloin sieluksi, milloin sydämeksi. Viulistin tapauksessa olennainen konkretisoituu selvimmin dramatiikan puutteesta juontuvaan valjuun tunnelmaan ja hahmojen heikkoon samaistuttavuuteen, minkä myötä parituntinen elokuva käy puuduttavaksi poljennoksi, joka soljuu elämyksiä jättämättä ohi silmien ja korvien samaan tapaan kuin rutiinilla soitettu konsertti.