Villi leikki valkokangas

Turun alueen saaristoa on viime vuosina hyödynnetty elokuvissa ilahduttavasti. Tämä ei sinänsä ole ihme, sillä ainutlaatuinen saaristo on miljöönä lähes loputon audiovisuaalinen aarreaitta. Elokuvissa saaristo on tosin saanut toimia lähinnä eksoottisena tapahtumaympäristönä, välillä jopa vain kauniina kulissina. Saaristolaiskulttuuriin tai saaristolaismentaliteettiin ei elokuvissa ole menty. Meren suoman eristäytyneisyyden ja vapauden ristiriidasta kumpuavaa atmosfääriä ei ole ymmärretty tai osattu elokuvissa juuri hyödyntää. Jotain pientä tästä ovat tavoittaneet lähinnä Ulrika Bengts Oppipojassa (2013) ja Aku Louhimies Odotuksessa (2021).

Odotus onkin elokuva, joka tulee ensimmäisenä vertailukohtana mieleen saksalaisen Jonas Rothlaenderin saaristoon sijoitettua Villiä leikkiä katsoessa. Odotus oli parisuhdetta luotaava kolmiodraama, Villi leikki keskittyy parisuhteeseen ilman ulkopuolisia viettelyksiä. Seksillä on molemmissa elokuvissa keskeinen rooli.

Villi leikki kertoo Saarasta ja Robertista (Saara Kotkaniemi ja Nicola Perot). Päälle kolmikymppisten suhde on ilmeisen tuore. Saara työskentelee tutkijana ja Robert odottaa apurahapäätöstä väitöskirjatyölleen. Tuoreessa suhteessa on tervettä ja luonnollista intohimoa, jota terästetään roolileikillä. Kesälomaansa pari lähtee viettämään Saaran äidin saarimökille, missä roolileikki korostuu.

Louhimies kykeni Odotuksessa ammentamaan saariston atmosfääristä edes joitain elementtejä motivoimaan hahmojen tekoja, tunteita ja keskinäisiä suhteita. Rothlaenderin Villissä leikissä saaristo toimittaa vain kulissimaisen tapahtumaympäristön virkaa.

Odotus oli parhaimmillaan hahmojen välisissä keskusteluissa ja tunnelmissa, mutta karikkoon elokuva ajoi mitäänsanomattomilla seksikohtauksilla. Villissä leikissä seksi on yhtä lailla tyhjänpäiväistä vailla tarvittavaa sensitiivisyyttä ja tunnetta. Lisäksi hahmojen väliset keskustelut ja tunnelmat jäävät niin ikään ponnettomiksi.

Elokuvan ja tarinan edetessä syvenee lähinnä ihmetys pariskunnan roolileikin motiiveista. Roolileikin alullepanija on Saara, mutta syy leikille jää hämäräksi. Ongelmallisesta äitisuhteesta ei ole kummoiseksi selitykseksi. Vielä hämmentävämpää on Robertin suostuminen leikkiin. Kenties elokuvan alkuperäisnimellä Power of Love, eli rakkauden voima, koetetaan selittää ja motivoida pariskunnan puuhailua. Aikuiskatsojalle moinen pajunköysi on turhan tuhtia nieltäväksi.

Sisällöllisesti tuuliajolla ajelehtivalle elokuvalle ei saa suuntaa edes tarinasta tai kerronnasta. Hidastempoisella rytmillä kerronta jää tyveneen, mistä poispääsemistä pitkitetyt kohtaukset ja haahuilevat siirtymät eivät ainakaan edesauta. Hyvä esimerkki pitkästyttävyydestä on elokuvan alussa oleva kohtaus, jossa Robert laulaa karaokessa kappaletta Saaralle. Kohtauksen aikana ehtii moneen kertaan miettiä, miksi kohtaus ei lopu, kun asia tuli jo aikaa sitten selväksi. Vastaavia venytettyjä kohtauksia riittää läpi elokuvan, ja niitä olisi voinut surutta jättää leikkaamon lattialle kokonaisuuden kärsimättä. Elokuva olisi todennäköisesti jäntevöitynyt tiivistetymmällä kerronnalla.

Nyt tarinan jännite ja kerronnan intensiteetti matavat siinä määrin, että kokonaisuuden kannalta triviaalitkin asiat alkavat elokuvassa kiinnittää huomiota. Varsinkin korviin kalahtavat elokuvan äänimaailman epäloogisuudet ja epätäsmällisyydet airojen loiskunnasta lähtien. Jotain elokuvan intensiteetin puutteesta kertoo, että intohimoiseksi tarkoitetusta parisuhde-elokuvasta päällimmäisenä jää mieleen huomio, miten Suzukin pienestä kaksitahtisesta perämoottorista kuuluu elokuvassa aivan vääränlainen ääni.

Onneksi maisemat ovat elokuvan veneajeluilla merellisen rauhoittavia.