Viisi legendaa valkokangas

Viisi legendaa kokoaa yhteen varsinaisen satuhahmojen dream teamin. DreamWorks Animation -studion uutuudessa Joulupukki saa viitteitä siitä, että tasapaino on järkkymässä ja pahan voimat uhkaavat ottaa vallan. On aika kutsua koolle suojelijat. Ja aivan kuten eräälläkin lepakkomiehellä, myös näillä sankareilla on oma taivaalle heijastettava kutsusignaalinsa. Nähdessään taivaalla loimuavat revontulet, suuntaavat Pääsiäispupu, Hammaskeiju ja Nukkumatti Joulupukin Pohjoisnavalla sijaitsevaan yhdistettyyn komentokeskukseen ja lelupajaan, jossa hääräilevät sympaattiset lumimiehet ja höpsöt tontut. Mukaan joukkoon tuodaan myös vastahankainen Pakkasukko, joka ei ole kauhean innoissaan uudesta pestistään. Yhdessä nämä sankarit käyvät kuitenkin taisteluun synkkyyden voimia vastaan suojellen lapsia ja näiden oikeutta säilyttää uskonsa, ihmetyksensä ja unelmansa.

Tarinan kertojana toimii kalpeakasvoinen, kujeileva Pakkasukko (Chris Pine/Jon-Jon Geitel), joka käy kamppailua menneisyytensä suhteen pohtien paikkaansa maailmassa, ja tästä muodostuukin yksi elokuvan kantava teema. Joulupukki on varsin usein populaarikulttuurissa nähty hahmo ja animaation puolella punanuttu on nähty esimerkiksi elokuvissa Napapiirin pikajuna (2004) ja Artturi Joulu (2011). Viisi legendaa esittelee hieman erilaisen pukin (Alec Baldwin/Markus Bäckman), joka ei suinkaan ole lähtöisin Korvatunturilta, vaan pukin olemus ja aksentti viittaa vahvasti Venäjälle ja tässä mielessä kyseessä onkin oikeastaan hahmo, jonka tunnemme – hämmentävää kyllä – pakkasukon nimellä. Tämä tatuoitu joulupukki on kuin yhdistelmä itämafiosoa ja tsaarinajan ruhtinasta, joka ohjastaa rautaisella otteellaan porotroikkaansa, jonka sarvipäät ovat hieman toista maata kuin Niko – lentäjän poika (2008).

Kengurumaisen Pääsiäispupun (Hugh Jackman/Tuukka Leppänen) lihaksikas ulkomuoto bumerangeilla viimeisteltynä viittaa vahvasti Australian suuntaan ja tätä vaikutelmaa varmasti englanninkielisessä versiossa alkuperäisäänenä toiminut australialaissyntyinen Hugh Jackman on korostanut. Myöskään pääsiäispupulle tämä ei ole animaatiodebyytti: puput hyppelivät aiemmin esimerkiksi elokuvassa Hop (2011). Joukon tyttövoimaa edustava kolibrimainen Hammaskeiju (Isla Fisher/Saara Aalto) johtaa kokonaista keijuarmeijaa, jotka käyvät yöllä keräämässä lasten irronneet hampaat tyynyjen alta jättäen kolikon tilalle. Hampaat säilötään Keijun thai-tyyliseen palatsiin ja näin kauneimmat lapsuusmuistot säilyvät ikuisesti. Nukkumatti taasen on unelias höppänä, joka ei paljon puhele, mutta joka levittää unihiekallaan lempeät unet kaikille lapsille.

Tässä klassisessa hyvän ja pahan välisessä taistelussa pahuutta edustaa synkkä kauhujen herra Pitch (Jude Law/Joonas Saartamo), joka haluaa hävittää maailmasta ilon ja unelmat. Hänen hallitsemansa painajaishevosten lauma haistaa pelon ja vie pahoja unia kauniiden tilalle. Tällä ilkeyden työllään mörkö nakertaa lasten uskoa hyviin hahmoihin vieden näin myös hyvisten voimat. Pitch tuo kovasti mieleen Harry Potter -saagasta tutun Voldemortin, mikä ei liene sinänsä ihme; niin samasta, ikiaikaisesta tarulaarista ammennetaan. Tämän pimeyden lordin olemus, käytetty muotokieli ja väritys tuovat mieleen myös 1920-luvun klassikot Tohtori Caligarin kabinetin ja Nosferatun. Pitch ei kuitenkaan ole liian pelottava ja väläyttelee myös haavoittuvaista puoltaan. Ilahduttavaa on myös se, että muidenkaan hahmojen kohdalla supersankaritematiikkaa ei viedä yli ja väkivaltainen kohkaus puuttuu. Taistelukohtauksia toki on, mutta ne ovat hallittuja.

Elokuvan taustalta löytyy joukko mielenkiintoisia tekijöitä. Viisi legendaa perustuu löyhästi William Joycen 13-osaiseksi suunniteltuun kirjasarjaan The Guardians of Childhood sekä hänen ohjaamaansa The Man on the Moon -lyhytelokuvaan. Yhtenä tuottajana toimii Guillermo del Toro, joka tunnetaan visuaalisesti näyttävästä kauhufantasiasta Pan's Labyrinth (2006) ja hänen vaikutuksensa voi hyvinkin nähdä lopputuloksessa. Muun muassa Wes Andersonin elokuviin (Fantastic Mr. Fox, Moonrise Kingdom) alkuperäismusiikkia kirjoittaneen huippusäveltäjä Alexandre Desplat'n äänimailma kruunaa kokonaisuuden.

Toki kritisoitavaakin löytyy. Hieman sekaannusta aiheuttaa se, että hahmoja kutsutaan paitsi myyttisillä olentonimillään myös erisnimillä. Minimaalinen mutta ärsyttävä yksityiskohta on se, että jostain syystä synkän pahiksen nimi Pitch on jätetty suomentamatta. Pienen särön esteettiseen täydellisyyteen luo taasen se, että ihmislasten animointiin ei selvästikään ole panostettu samalla tavalla kuin satuolentojen tai maisemien. Tämä on jokseenkin ymmärrettävää, sillä vaikka lapset ovat tarinan keskiössä, ovat he kuitenkin auttamatta sivuhahmoja mitä tulee valkokangasaikaan. Hyvin kriittinen mieli voisi myös nähdä jotain hieman luotaantyöntävää tietynlaisessa kulttuuri-imperialistisessa asetelmassa, joka asettaa nämä vahvasti länsimaalaiseen perinteeseen kuuluvat sankarit kaikkien maailman lasten suojelijoiksi.

Vaikka Viisi legendaa on luonnollisesti viihdeteollisuuden kaupallinen tuote siinä missä muutkin, siinä on jotain lämmittävän aitoa ja epälaskelmoitua. Se tavoittaa jotain vanhanaikaisen satumaista ja taianomaista; elementit, jotka nykyisin usein animaatioista uupuvat, kun uusia elokuvia pusketaan ulos bulkkitavarana taloudellisen hyödyn maksimointi mielessä. Näistä klassisista hahmoista on onnistuttu tuomaan esiin uusia puolia ilman, että on samalla tuhottu jotain olennaista modernisoinnin tieltä. Tässäkin mielessä Viisi legendaa on hyvin nautinnollista katsottavaa verrattuna esimerkiksi viimeviikolla ensi-iltansa saaneeseen kökköön Hotel Transylvaniaan.

Viisi legendaa on todellista animaatiotaidetta. Se tuo mukanaan tervetulleen muistutuksen animaation mahdollisuuksista ja puolustaa animaation paikkaa itsenäisenä, arvostettavana ja kehittyvänä välineenä. Elokuvan animointijälki on paikoitellen häkellyttävän kaunista. Värimaailma on tasapainoinen ja harkittu. Erilaiset pinnat ja elementit, kuten jää, höyhenet, metallit ja kivet, ovat uskomattoman taiten ja pieteetillä tehtyjä. Nähtävillä on slaavilaista ornamentiikkaa, polynesialaisia patsaita ja paikoitellen mieleen tulevat Rudolf Koivun ja John Bauerin satukuvitukset. Art nouveau -tyyli ja Georges Méliès'n työt mieleen tuova estetiikka on vielä selvemmin esillä Joycen alkuperäisen kirjasarjan kuvituksissa, mutta hippunen tästä on havaittavissa myös elokuvassa – melkoinen taidehistoriallinen aarrearkku. Vaikka kyseessä on tietokoneanimaatio, on lopputuloksessa henkäys vanhan ajan käsityön tuntua. Kaikesta näkee, että elokuvaa on tehty huolella, mielikuvituksella ja rakkaudella. Ja se on pettämätön yhdistelmä.