Sota kasvattaa eläimiksi

Espanjan sisällissota on alati inspiroiva lähde maansa elokuvateollisuudelle, oli sitten valittu lähestymistapa Pan’s Labyrinthin (2006) tapaan fantasian värittämä tai kertokoon se viihteen kautta Francon ajasta kuten Unelmiesi tyttö (1998). Álex de la Iglesian Viimeisessä sirkuksessa yhdistyvät tarunhohtoiset elementit ja aikalaiskuvaus. Elokuva ei suoranaisesti kerro sisällissodasta vaan sen hiljaisista uhreista. Sodan keskellä kasvaneet lapset ovat joutuneet aikuistumaan nuorina ja sota seurauksineen ei ole unohtunut heidän mielistään.

Viimeinen sirkusViimeinen sirkus alkaa sisällissodan tuoksinasta. Javierin isä värvätään tasavaltalaisten armeijaan tappamaan fasisteja klovnin puvussaan. Isän joutuessa vankileirille vannottaa hän poikaansa unohtamaan haaveet iloisen klovnin urasta, sillä ainoastaan kostamalla voi poika päästä surullisen klovnin roolistaan. Vuosia myöhemmin Javier aloittelee uraansa surullisena klovnina köyhässä pikkusirkuksessa. Naiivi mies ihastuu trapetsitähti Nataliaan, jonka hän haluaa pelastaa tämän sadistiselta poikaystävältä Sergiolta. Natalia ei kuitenkaan halua tulla pelastetuksi ja usuttaa miehet taistoon rakkaudestaan omaksi huvikseen.

Viimeinen sirkusElokuvan alussa kotirintamalle jäävät vain lapset ja sirkuksen villipedot. Aikuistuneista lapsista kasvaa eläimiä ja sodan jättämistä henkisistä arvista tulee Viimeisen sirkuksen edetessä fyysisiä. Klovnin naamiot peittävät Sergion ja Javierin synkät salaisuudet ihmisten katseilta. Sodan musertava vaikutus koskettaa kaikkia, eikä sitä voi paeta edes vuosien jälkeen. Espanjalaisella elokuvateollisuudella onkin pitkät perinteet kuvata sisällissotaa juuri lasten silmin, mutta nyt toisin kuin esimerkiksi Panin labyrintissä, elokuva kuvaa jo aikuistuneen lapsen selviytymistarinaa.

Viimeinen sirkusSyvästi symbolinen elokuva on synkkä ja väkivaltainen teos. Sen kuvat ovat näyttäviä ja kunnianhimoisia, eikä visuaalisesta ilmeestä ole tingitty. Tyylitelty maailma sopii eurooppalaisen art house -perinteeseen, mutta se on samalla kunnianosoitus amerikkalaiselle genre-elokuvalle. Ei kenties ole sattumaa, että juuri Quentin Tarantinon johtama jury palkitsi elokuvan parhaasta ohjauksesta ja käsikirjoituksesta Venetsian elokuvajuhlilla 2010. Vaikka Viimeisen sirkuksen maailma onkin pikkutarkasti viimeistelty, kulkee elokuvan juoni silti paikoitellen kömpelösti eteenpäin. Elokuvassa on hieman liikaa juonenkäänteitä sekä teemoja, mikä tekee siitä paikoitellen raskassoutuisen.

Viimeisen sirkuksen upeat alkutekstit lupaavat monimuotoista pohdiskelua sodan syvimmästä olemuksesta. Se kytkee hienolla kuvakollaasilla yhteen politiikan, uskonnon ja taiteen, tuoden katsojan keskiajalta nykypäivään. Kunnianhimoinen jakso ei kuitenkaan pysty täysin lunastamaan lupauksiaan. Liian monet sivujuonet ja monimutkaiset symboliset viritelmät eksyttävät tarinan välillä raiteiltaan.

Raakaa tiivistystä kaipaava elokuva pystyy kuitenkin pitämään yllä mielenkiintoa siitä huokuvan omistautumisen vuoksi. Toisin kuin Iglesiaksen aiempi tuotos Oxfordin murhat (2008), ei Viimeinen sirkus ole sovinnaisuudelta ja kompromisseilta haiseva elokuva. Siinä on valittu ehdoton ja selkeä linja, joka pysyy loppuun saakka. Vioistaan huolimatta siitä välittyy vilpitöntä intoa elokuvan tekemistä kohtaan.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:3 /4 henkilöä