Viiltävä totuus valkokangas

Paul (Daniel Auteuil) on ikääntyvä, työhönsä uppoutunut neurokirurgi. Hänen vaimonsa Lucien (Kristin Scott Thomas) päivät kuluvat pariskunnan hulppealla talolla puutarhaa hoitaessa. Lucie haluaisi viettää enemmän aikaa miehensä kanssa, mutta tämä ei tunnu edes huomaavan vaimoaan. Jonkinlaisessa identiteetti- ja elämänkriisissä kamppailevan Paulin keskittyminen työssä horjahtaa, ja hänelle aukeaa yllättäen pakkoloma.

Samoihin aikoihin Paul törmää salaperäiseen kahvilatyöntekijään Lou’hun (Leïla Bekhti), joka muistaa Paulin operoineen tämän umpilisäkkeen joskus vuosia sitten. Yhtäkkiä Paulin kotiin ja työpaikalle alkaa ilmestyä ruusulähetyksiä. Epäilykset heräävät.

Viiltävää totuutta markkinoidaan jännityselokuvana, jolta se kieltämättä alkuun tuntuukin. Ohjaaja Philippe Claudel malttaa tuoda viehättäviä yksityiskohtia, kuten Puccinin La Bohémea ja idyllisen ranskalaisia puistomaisemia yksi kerrallaan esiin. Nautinnollisen harkittu tahti ja huolitellut kohtaukset ja henkilöhahmot herättävät ja kasvattavat jännitettä kutkuttavasti.

Tematiikassa pinnalle nousevat vähitellen Lucien uhraukset miehensä uran puolesta, ja henkilöiden epätyytyväisyys elämänvalintoihinsa. Katsellessaan itseriittoisen poikansa vaimoa heidän pienen lapsensa kanssa, näkee Lucie kuviossa jotain hyvin tuttua. Elokuvan ainoita varsinaisia käsikirjoituksellisia ansioita onkin, kun Lucie vihjaa nuorelle äidille ja vaimolle, että jos tämä on todella onneton, kannattaa lähteä ennen kuin on liian myöhäistä. Muuten elokuvassa vallitseva ajatus keskiluokkaisista kotiäideistä lastensa kanssa jokapäiväisenä normina tuntuu meikäläisittäin vieraalta.

Paulin ja Lou’n suhde liikkuu jossain isällisen ystävyyden ja kielletyn rajoilla. Lucie alkaa epäillä miehensä käytöstä ja Paulin pitkäaikainen kollega ja ystävä Gérardkin (Richard Berry) luo pitkiä katseita Lucieen, ja hämmentää keittoa vielä osaltaan lisää. Pakkoloman ansiosta Paul sentään ehtii tutustua hieman lapsenlapseensa, jonka hoitaminen on ennen tainnut olla pelkästään vaimojen ja mummien tehtäviä.

Jokainen, joka on katsellut riittävästi amerikkalaisia jännäreitä, tietää, että kaikki villeimmätkin juonenkäänteet on elokuvan historiassa jo käsikirjoituksiin suollettu. Kankeasti nimetty Viiltävä totuus paljastuu alun kiehtovan muodon jälkeen toistoksi ja sarjaksi sinänsä kauniita kohtauksia, ilman varsinaista substanssia. Odotettu juonellinen kliimaksi ei sekään toteudu, vaan elokuvan rytmi junnaa tasapaksusti.

Lopullinen totuus Lou’sta vaikuttaa kliseiseltä hätäratkaisulta, ja käsikirjoituksen viimeisetkin heikkoudet paljastuvat. Sielukas Scott Thomas, joka muuten puhuu mukavasti ranskaa, tuo osaltaan elokuvaan edes vähän tarttumapintaa Daniel Auteuilin harhaillessa hämmentyneenä hahmonsa eri elämänrooleissa. Lucien mielenterveysongelmista kärsivän siskon kohtalo jää sen sijaan puolitiehen, niin kuin jää moni muukin pieni sivujuonne. Elokuvassa koetetaan käsitellä turhan montaa teemaa onnistumatta kunnolla yhdessäkään.

Elokuva korostaa esimerkiksi kumman painokkaasti, mutta silti jotenkin irrallisesti, äidin ja äitiyden roolia jättäen muiden, tässä tapauksessa nimenomaan ydinperheen, jäsenten roolit roikkumaan ilmaan. Lopulta banaali toteamus näyttäisi olevan, että äiti on lapselleen se paras läheinen, ja äidin turva on kaikkein tärkeintä. Ilman tätä symbioottista suhdetta ei ihmisestä voi kasvaa kunnollista, tai ainakin sen puute tekee meistä vajavaisia. Melko näköalatonta ja perinteisiin takertuvaa ajattelua.