Viides valta valkokangas

Viime vuosien uutisvirta on tarjonnut lähes loppumattomasti paljastuksia urkinnasta, valtaapitävien hämäräkytköksistä, salailuista ja muusta kähminnästä. Tällaisen maailmantilan luulisi olevan otollista maaperää fiksuille jännityselokuville, mutta ainakin valkokankailla lajityypin kirjo on ollut vaatimatonta.

Nykypäivän tiedonvälityksessä merkittävään asemaan nousseesta WikiLeaksista tehty elokuva Viides valta yrittää olla 2000-luvun Presidentin miehet (1976). Lähtökohdat ovat hyvät, mutta yritys kilpistyy ajallemme tyypilliseen keskittymishäiriöiseen toteutukseen.

Visuaalisesti levottomassa elokuvassa tarina poukkoilee sinne tänne eikä henkilövetoinen juonenkuljetus saa pidettyä kokonaisuutta kasassa. Lopputuloksessa on paljon kiinnostavia ja tärkeitäkin ainesosia, mutta ne hukkuvat sivulauseisiin läpijuostussa WikiLeaksin historiikissa, jota on tarpeettomasti uuvutettu turhilla sivujuonteilla. Elokuvallisesti suurin kompastuskivi on siinä, että jännärinä elokuva käynnistyy aivan liian myöhään, vasta toisella tunnilla.

Viides valta pohjautuu Daniel Domscheit-Bergin parin vuoden takaiseen kirjaan Inside WikiLeaks: My Time with Julian Assange at the World's Most Dangerous Website. Domscheit-Berg oli Julian Assangen rinnalla merkittävä tekijä vuonna 2006 perustetun WikiLeaksin alkuvuosina. Miesten tiet erosivat vuonna 2010 erimielisyyksiin sivuston toimintatavoista ja julkaisupolitiikasta.

WikiLeaks ja Julian Assange ovatkin suhtautuneet elokuvaan varauksella. Toisin kuin monet muut suurmieselokuvat Viides valta ei puleeraa Assangea jalustalle vaan rakentaa hänestä monitulkintaisen kuvan niin ihmisenä kuin vaikuttajana omine henkilökohtaisine motiiveineen. Benedict Cumberbatch tekee erinomaisen tulkinnan Julian Assangesta, mutta kovin syvälle kiistellyn henkilön mielenmaisemaan ei päästä lähdemateriaalin rajallisuuden takia. Tämä on lopulta vain hyvä asia, sillä elokuvan tärkein sanottava on muualla kuin Julian Assangen henkilökuvassa.

Parhaimmillaan Viides valta on silloin, kun se malttaa pohtia vapaan tiedonvälityksen problematiikkaa. Vapaa tiedonvälitys on ideologisesti kannatettavaa, mutta tiedonvälitykseen liittyy aina myös vastuu siitä, miten julkistettua tietoa käytetään ja mitkä ovat sen seuraukset. Tätä problematiikkaa journalistit puivat joka päivä, eivätkä WikiLeaksin toimijat ole poikkeus. He painivat samojen eettisten ja moraalisten kysymysten kanssa vaikka kuinka julistaisivat riippumattomuuttaan ja vapaata tiedonjulkistamista.

Tässä kohtaa onkin paikallaan kyseenalaistaa elokuvaan sen nimeä myöten ympätty julistus viidennestä vallasta, joka on olevinaan jatkoa neljännelle valtiomahdille eli lehdistölle. Jälleen kerran teknologiasokeudessa on rynnitty asioiden edelle. WikiLeaksin toiminta ei lähtökohtaisesti poikkea mitenkään lehdistön eli nykytermein tiedotusvälineiden edustamasta neljännestä vallasta.

Tietovuotoja ja paljastuksia sekä niistä nousseita kohuja on ollut aina, paljon ennen WikiLeaksiakin. Teknologian kehitys ja tiedon digitalisointi ovat tehneet kaikesta vain helpompaa, nopeampaa ja massiivisempaa. Jos aiemmin pimeillä kujilla tai hämärissä kuppiloissa vaihdettiin ruskeita kirjekuoria, nykyään riittää tietokoneella enterin painaminen ja tieto leviää sekunneissa ympäri maailmaa.

WikiLeaks edustaakin globaaliin mittakaavaan yltänyttä ruohonjuuritason viestintää, jossa kenellä tahansa on mahdollisuus saada tärkeänä pitämänsä asia julki. Tiedonvälityksen toimintatavat ja mahdollisuudet ovat muuttuneet, mutta vapaan tiedonvälityksen periaatteet ja ongelmat eivät. Ajatus viidennestä vallasta on lähinnä teknologista hattaraa, mikä on osin seurausta legitimoitujen tiedotusvälineiden markkinavetoisesta pinnallistumisesta ja sitä seuranneesta median perustehtävän hämärtymisestä. Ei pidä myöskään unohtaa sitä, että ilman vakiintuneita tiedostusvälineitä WikiLeaks ei olisi nykyistä asemaansa saavuttanut.

Harmittavasti kaikki älyllisemmät pohdinnat jäävät elokuvassa kiireen ja poukkoilevan tarinankerronnan jalkoihin. Aivan kuin tekijät yrittäisivät tietoisesti peitellä tematiikassa piileviä ongelmia, joiden auki keriminen olisi nimenomaan elokuvan ydintä. Nyt lähinnä sinkoillaan paikasta toiseen totuuden torvien pauhatessa.

Rakenteellisesti elokuvassa on monia ongelmia. Päätarinaan on ympätty täysin tarpeeton Yhdysvaltojen tiedusteluun liittyvä sivujuonne, jolla ei ole kummoistakaan merkitystä elokuvan varsinaisten teemojen kanssa. Juonne on mukana vain kiihdyttämässä elokuvan jännitysmomenttia, jota kokonaisuudesta irtonainen osatekijä ei luonnollisestikaan pelasta. Tusinaohjaaja Bill Condonilta uupuu hahmotuskyky kokonaiskuvasta, joka jännityselokuvalle on hyvin olennainen.

Jännityselokuvissa vähemmän on aina enemmän, mutta Viidenteen valtaan on tungettu kaikkea niin paljon, että keskittyminen olennaiseen on käynyt mahdottomaksi. Lopputuloksen likilaskuisuutta lisää vielä puhkikulunut kuvailmaisu. Ihmiset tuijottelevat läppäreitään ja bittimaailmaa visualisoidaan samoin ratkaisuin kuin parikymmentä vuotta sitten.

Ajankohtaiseen ilmiöön ja viestinnän teknologiseen murrokseen tarttuvana elokuvana Viides valta tuo mieleen The Social Networkin (2010), mutta David Fincherin elokuvan kaltaiseksi aikaa kestäväksi ajankuvaksi siitä ei ole. Viides valta jää kaikista kiinnostavista osatekijöistään huolimatta tusinaelokuvaksi, joka hektisessä nykymaailmassa unohtuu nopeasti takavasemmalle samaan tapaan kuin toinen toistaan seuraavat paljastukset loppumattomassa uutisvirrassa.