Päivien kuohu valkokangas

Michel Gondry nousi 1990-luvun alussa julkisuuteen visuaalisesti pakahduttavien musiikkivideoidensa kautta. Hän jatkoi elokuvissaan teknisten illuusioiden sekä epätavallisten stop motion -animaatioiden käyttöä. Hänen elokuvallinen tyylinsä on samalla yhdistelmä vanhanaikaista ja modernia. Hän ei luota tekijänä pelkästään keinotekoisiin tehosteisiin, vaan käyttää esimerkiksi lavasteiden kautta luotavia illuusioita, kun tarina niille tilaa antaa.

Tahrattoman mielen (2004) tai Be Kind Rewindin (2008) kohdalla tämä antoi rikkaan visuaalisen maailman, joka ei kuitenkaan vienyt huomiota itse tarinalta. Nyt Päivien kuohu ja Boris Vianin unenomainen maailma tarjosivat Gondrylle vapaat kädet rakentaa logiikan ulkopuolella toimivan maailman, ja hän otti tehtävän vastaan avosylin.

Omaan elämäänsä tyytyväinen Colin (Romain Duris) huomaa, että hänen ystäväpiirissään muut tuntuvat löytäneen onnellisen parisuhteen paitsi hän. Ystäviensä avustuksella hän tapaa Chloén (Audrey Tautou) ja pian soivatkin jo hääkellot. Auvoista yhteiseloa ei kuitenkaan kestä kauan, sillä morsian sairastuu häämatkallaan vakavasti. Pariskunnan elämä alkaa pikkuhiljaa muuttua valottomammaksi ja suljetummaksi, mitä pidemmälle sairaus etenee.

Päivien kuohu on huimaavan visuaalinen elokuva. Sen alun ylenpalttisen pursuava maailma muuttaa muotoaan, kun vaikeudet alkavat tiukentaa otettaan. Tilat muuttuvat pienemmiksi ja valottomimmiksi ja talo rapistuu omistajiensa mukana. Vaikka ympäristön ja ihmisten välinen vuorovaikutus on jo Boris Vianin alkuperäisestä kirjasta, on Gondry onnistunut siirtämään sen hienosti valkokankaalle. Onnellisessa kuplassa elävä pariskunta leijuu omassa sateenkarien täyttämässä maailmassa, mutta elokuvan edetessä värit ja yksityiskohtien runsaus häviävät.

Siitä huolimatta, että Päivien kuohun pääosissa nähdään Ranskan tämän hetken suosituimpia koomikoita, ei elokuva kuitenkaan täyttänyt tuotannon asettamia katsojatavoitteita ja kritiikitkin olivat hyvin jakautuneita. Tässä onkin luultavasti syy, miksi elokuva menetti kestostaan noin puolisen tuntia ennen kansainvälisille markkinoille pääsyä. Alkuperäinen elokuva on Suomessa nähtävää paljon melankolisempi. Leikkaukset osuvatkin pitkälti elokuvan loppupuolelle ja alun iloinen rakkausonni on nyt suuremmassa osassa. Vaikka alkuperäinen elokuva kaipasikin selkeää rytmittämistä, jättää loppupuolen karsiminen osan tarinoista ilman loppuratkaisua.

Päivien kuohun uusi versio kulkee sujuvammin eteenpäin, mutta tippuu raiteiltaan viimeisen kolmanneksen kohdalla. Gondry on ollut mukana elokuvan uudelleen leikkauksessa ja se on ehkä syy elokuvan ongelmallisuuteen. Innostus uuden maailman luontiin ja sen kaikkiin yksityiskohtiin tuntuu hallitsevan elokuvaa enemmän kuin itse tarina. Elokuvasta ei tullut osiensa summaa, vaan se on irrallisten hetkien sekoitus. Näyttävän kuoren sisällä tarinankerronta on suurissa vaikeuksissa ja sitä ei jälkikäteen tehdyin muutoksin voinut muuttaa.