Vares – Uhkapelimerkki valkokangas

Kuuden elokuvan Vares-sarjassa on edetty toiseksi viimeiseen eli viidenteen elokuvaan. Tammikuussa ensi-iltansa saaneen Anders Engströmin ohjaaman Kaidan tien kulkijoiden jälkeen Uhkapelimerkissä palataan Lauri Törhösen ohjausvastuuseen. Jos Kaidan tien kulkijat oli mahdollista nostaa Vares-sarjan parhaimmaksi, niin Uhkapelimerkki on taas Törhösen Vares-ohjauksista toistaiseksi paras, tai sanoisiko vähiten huono, sillä millään muotoa hyvästä elokuvasta ei ole nytkään kysymys.

Uhkapelimerkki eroaa edukseen Törhösen ohjaamista Huhtikuun tytöistä ja Sukkanauhakäärmeestä pitkälti käsikirjoituksensa ansiosta. Tarina on jotakuinkin tolkullinen, rönsyjä ja tarpeettomia sivuhenkilöitä ei ole riesaksi asti, ja mikä tärkeintä, Vares on tarinan keskushenkilö. Elokuvan toteutus on samaa puolihuolimatonta tusinatavaraa kuin ennenkin. Ilmakuvat ovat kauniita, muutoin estetiikka on tv-sarjojen tasoa.

Antti Reinin Vares tapaa kohtalokkaan naisen, Minna Haapkylän esittämän Solen. Heidän välilleen syntyy suhde ja Vareksestakin löytyy pieniä rakastumisen merkkejä. Nainen päätyy narun jatkoksi ja Vares joutuu selvittämään henkilökohtaista tapausta, johon liittyy muitakin outoja juonteita.

Tarinan käänteet ja sattumukset ovat sen verran löylynlyömiä, että mistään vakavasti otettavasta dekkarista on turha puhua. Kyse on enemmänkin harmittomasta hömpästä. Vaikka Uhkapelimerkki onkin perustasoltaan toimiva, se kärsii Vares-elokuvien tiuhan esitystahdin aiheuttamasta inflaatiosta. Elokuvat muistuttavat auttamattoman paljon toisiaan, joten viidennellä kerralla kaikki on jo nähtyä, mikään ei yllätä, eikä mikään ole uutta. Puolitoistatuntinenkin elokuva on tällöin pitkäveteinen.

On Uhkapelimerkissä yksi ratkaisemattomaksi jäävä mysteeri. Mitä ihmettä elokuvaan läntätty mainoslause ”Peli kovenee, kun yö pitenee” tarkoittaa? Ei se ainakaan elokuvassa selity.