Vanilla Sky valkokangas

Cameron Crowe on ollut ahkera viime aikoina. Samaan aikaan, kun Almost Famous on tullut videolle, uusin elokuva Vanilla Sky saa ensi-iltansa elokuvateattereissa. Elokuva perustuu espanjalaisen Alejandro Amenábarin elokuvaan Abre Los Ojos. Tällä kertaa Crowe palaa yhteistyöhön Jerry Maguiressa näytelleen Tom Cruisen kanssa.

Vanilla Sky kertoo Cruisen esittämästä David Aamesista, rikkaasta ja komeasta kustannustalon omistajasta. Hän rakastuu kauniiseen Sofiaan (Penelope Cruz), mutta entinen fuckbuddy Julien (Cameron Diaz) aiheuttaa harmia alkavalle suhteelle. Tunteiden kuumentuessa pakka alkaa mennä todella sekaisin ja koko todellisuus Aamesin ympärillä tuntuu murtuvan sirpaleiksi. Katsoja imetään tarinaan mukaan tehokkaalla takautumatekniikalla ja hienovaraisilla vihjauksilla. Kafkalainen vainoharha, epäilys ja naamioituminen nousevat hallitseviksi teemoiksi.

Elokuva on keskeisiltä osin ohjaajansa näköinen elokuva, hyvässä ja pahassa. Musiikki on vahvalla sijalla ja tunnelataus on voimakas. Varsinkin heteroseksuaalisen romanttisen rakkauden kuvaajana Crowe on aina ollut tehokas, niin nytkin. Cruisen ja Cruzin välisissä kohtauksissa on aitoa taikaa. Elokuvan erityisenä vahvuutena on sen voimakas unenomaisuuden tuntu, joka tukee tarinan psykologis-scifistisiä teemoja. Myös pelon ja epätoivon tunteiden välittäminen onnistuu. On mielenkiintoista huomata, että vaikka Crowen elokuvat tyylilajeiltaan ovat poikenneet toisistaan, ne kaikki kuvaavat omalla tavallaan irrallisuutta, ihmisen itsetutkiskelua ja etsimistä. Ohjaajaa voi pitää hyvällä syyllä tyyliään tehokkaasti vaalivana auteurina, hänhän myös käsikirjoittaa elokuvansa.

Valitettavasti myös Crowen helmasynnit ovat selkeästi näkyvillä. Käsikirjoituksen voima alkaa hiipua puolenvälin jälkeen. Leffa ei onnistu jalostamaan kehityskelpoisia teemoja loppuun asti ja se sortuu liialliseen selittelyyn. Symboliikkakin on paikoitellen naiivia. Elokuva kurottelee rohkeasti samoihin maailmoihin, joissa sellaiset mestariteokset kuin Matrix, Fight Club ja Game ovat seikkailleet, mutta ei aivan yllä niiden tasolle. Irrallisuuden tunne, joka aluksi tuntuu vakuuttavalta, muuttuu loppua kohden lieväksi päämäärättömyydeksi ja juonen lonkerot heiluvat liian moneen suuntaan.

Cruise on jälleen halunnut vakuuttaa epäilijöitä omista kyvyistään. Voi vain kuvitella, kuinka hän on valinnut elokuvan juuri sen vakavasti otettavuuden, syvällisyyden ja erikoisuuden vuoksi. Elokuva kuitenkin on kaikkea tuota vain osaksi ja Tompassa itsessäänkin on liikaa sitä samaa epätoivoista yrittämistä kuin lupaavassa lukiolaisurheilijassa, joka haluaa olla myös filosofian tentin paras. Hienovarainen tiivistäminen ja pidättely joka osa-alueella olisi nostanut elokuvan hyvän keskitason yläpuolelle.