Thunderbolts* valkokangas

Marvelin uusimmassa elokuvassa Thunderbolts*:ssa on havaittavissa piirteitä, jotka ovat tuttuja MCU:n aiemmista elokuvista. Jake Schreierin ohjaama elokuva tarjoilee ne kuitenkin aiempaa tummemmalla ja inhimillisemmällä otteella. Tarinassa seurataan joukkoa karismaattisia mutta sisäisesti rikkinäisiä antisankareita, jotka joutuvat tekemään yhteistyötä olosuhteiden pakosta.

Tämä valtion kokoama Thunderbolts-tiimi joutuu hoitamaan tehtävää, josta harva odottaa heidän selviävän. Heidän on kohdattava ulkoinen uhka, joka on kietoutunut vallan järjestelmiin. Vaikka asetelma ei ole täysin uusi Marvelille, onnistuu Thunderbolts* rakentamaan omanlaisensa identiteetin synkkyyden, trauman ja tavallisuuden kautta.

Elokuvan ydin ei ole pelkästään näyttävissä toimintakohtauksissa vaan siinä, miten se pysähtyy hahmojensa äärelle. Katsojaa ei säästetä hahmojen synkiltä puolilta, ja juuri näissä hetkissä Thunderbolts* on pysäyttävimmillään. Mielenterveyden haasteita käsitellään rehellisesti, ilman saarnaamista tai pakotettua tunnekuvastoa. Tästä esimerkkinä Florence Pughin huikea näyttelijäsuoritus Yelena Belovana. Hän onnistui roolisuorituksellaan tuomaan esiin sekä hahmon tappavan että pelkoa kokevan puolen.

Yksi elokuvan nerokkaimmista ratkaisuista on Lewis Pullmanin esittämä Bob. Jo nimensä puolesta arkinen ja tavallinen hahmo tuo mukanaan uudenlaista inhimillisyyttä koko tarinaan. Hän ei ole supersankari, ei erityisen urhea tai kokenut – juuri siksi hänen matkansa ja suhteensa muihin thunderboltseihin muodostavat koko elokuvan emotionaalisen ytimen.

Elokuva loistaa erityisesti hahmojensa, kuten Yelenan ja Bobin, tarinoissa, vaikka kokonaisuus ajoittain hieman rönsyilee. Kaikki thunderboltsit eivät saa yhtä paljon syvyyttä, mutta kokonaisuudesta välittyy vahvasti teema ystävyyden voimasta ja siitä, miten rikkinäiset ihmiset voivat löytää toisensa – ja ehkä myös itsensä – pimeyden keskeltä.

Thunderbolts* tasapainottelee toimintaelokuvan ja inhimillisen draaman välillä rohkeasti. Se ei tuo mitään täysin uutta MCU:hun, mutta sen sävy, hahmovetoisuus ja kyky nähdä sankareissa myös rikkinäisyys tekevät siitä aidosti koskettavan. Se muistuttaa, että sankaruus voi versoa myös säröistä – ja että joskus perhe löytyy yllättävistä paikoista.