The Wind valkokangas

Ohjaaja Emma Tammi on suomalaisittain kiinnostava tapaus, sillä hänen isänsä on aikoinaan lapsena perheineen Amerikkaan muuttaneita suomalaisia. New Yorkissa kasvanut Tammi vieraili ensimmäistä kertaa Suomessa viime vuonna, vaikka tiettävästi suomalaisiin perinteisiin on sukulaistensa kautta elämänsä aikana saanut tutustua.

Aiemmin dokumenttiin keskittyneen Tammen debyyttiohjaus fiktion parissa on New Mexicon lähes autioille maille sijoittuva yliluonnollinen, kauhuelementteihin taipuva western The Wind (2018). Tuulisilla tasangoilla on tapahtunut verityö. Lizzy (Caitlin Gerard) jää siivoamaan jälkiä, mies ja naapuri lähtevät hoitamaan muuta asiaan liittyvää. Pian käy ilmi, että ympäröivillä tasangoilla on ikävänlainen taipumus vaikuttaa siellä asuvien mielenmaisemaan, etenkin naisten. Paranoia ja epäilys ottavat vallan eristyksiin jääneiden sielujen mielissä.

Tarina kulkee vuoroin takaumissa ja nykyhetkessä, ja opimme, että Lizzyn ja Isaacin (Ashley Zuckerman) uudet, pidäteltyä varausta herättävät naapurit muuttivat vain tovi sitten viereiseen mökkiin. Lapsia on menetetty tai niitä on tulossa. Kaikki muu onkin sitten vähitellen aukeavaa mysteeriä. Etenkin Lizzyn ja naapurin Emman (Julia Goldani Telles) välinen suhde on ladattu spekulaatiolla, josta ei jää Isaackaan osattomaksi. Kauhun elementtejä edustavat sinne tänne ilmestyvät sudet, lampaat ja pahaenteinen musta savu. Ja tietenkin se preerian alituinen tuuli, joka ei jätä rauhaan.

Tammi osaa rakentaa The Windiin hiljaista mielen hajoamisen ja eristäytyneisyyden aikaansaamaa jännitettä, joka kanavoituu saksalaistaustaista Lizzya esittävän Caitlin Gerardin kasvoilta ja ruumiinolemuksesta hauraanvahvalla tavalla. Muutkin näyttelijät tekevät laatutyötä elämäänsä vaatimattomissa olosuhteissa rakentavina uudisraivaajina 1800-luvun lopun New Mexicossa.

Western, tuo maskuliinisen elokuvagenren viimeinen linnake, saa myös raikkaan tuulahduksen, kun tarina kerrotaan rinnakkain sekä Lizzyn kokemuksen että tämän ja Emman välisen suhteen kautta. Aivan konkreettisestikin, sillä Lizzy on suurimman osan ajasta yksin tiluksilla ja puolustaa sitä, mitä puolustettavissa on. Etenkin Emman on vaikea sopeutua uuteen elämäänsä kaukana ja eristyksissä muusta yhteisöstä ja sivistyksestä. Kirjallisuus tuo hitusen lohtua kummankin yksinäisyyteen.

Vähäeleisen tyylitellyllä miljööllä lautamökkeineen ja ankaraa fyysistä työtä tekevine nöyrine asukkaineen elokuva luo puitteet art house -tyyppiselle kerronnalle, joka pitääkin melko hyvin otteessaan. Vaikka art house tai indie tarkoittaakin usein yhtä kuin pientä budjettia, ei tämä elokuvan teknisessä toteutuksessa näy ainakaan epäedullisessa valossa. Lautaseinien sisäänsä kätkemä orgaaninen tuntuma sekä turvapaikasta että pahan entiteetistä toimii vastavuoroin. Kuten Lizzy toteaa, jumalan läsnäolosta ei näillä mailla ole ollenkaan varmuutta.

Hienoista aikalaisyksityiskohdista, kuten käsin ommelluista tilkkutäkeistä jämeriin puisiin huonekaluihin, huolimatta mukaan lisäillään hieman liiaksi shokkielementtejä, ja vaikka katsojalle jätetään tilaa pohtia ratkaisuja, tuodaan lopulliseen kokonaisuuteen liikaa lankoja. Toimivampaa psykologisen jännitteen kannalta, jota elokuvassa ensin melko huolella rakennetaan, olisi ollut, jos olisi uskallettu luottaa aution tasangon ja tuulen sisäänsä kätkemän ja kasvavan uhkan hienovaraiseen asemoimiseen pelon attribuutteina.

Elokuvan vähäiset henkilöhahmot jätetään myös sen verran etäisiksi, että heihin ei muodostu samastuttavaa pintaa. Tämä muodostaa ristiriidan sen seikan kanssa, että heidän aiemmin kokemansa tragediat vaikuttavat elokuvan nykyhetkeen ja henkilöiden toiminnan motiiveihin mitä suurimmassa määrin. Lizzy elokuvan protagonistina on toki aseensa voimaannuttamana – ehkäpä myös sille alisteisena tulkinnasta riippuen – sekä toimeen tarttuva sankari että antisankari, mutta hänenkin kohtalonsa jää lopulta yhdentekeväksi. Toisaalta antisankarius ja kyyninen maailmankatsomus ovat etenkin spagettiwesternin lajityypillisiä piirteitä.

Elokuvan hiipivä tunnelma jää kuitenkin viipyilemään mieleen, ja käsikirjoituksellisesti kiinnostava kulma on yliluonnollisten kokemusten uskottavuuden teemassa. Naisethan ovat perinteisen ajattelun mukaan taipuvaisia hysteriaan ja kaikenlaiseen tarpeettomaan mielen lentoon, ja tähän Tammi ja käsikirjoittaja Teresa Sutherland tarttuvat terhakasti, vaikkakin melko yllätyksettömästi. Kuvallista ja tarinankerronnallista visiota löytyy, mutta lopputulema on vielä hieman kulmikas. Toivottavasti kuulemme Emma Tammesta vielä uudestaan.