The Whistlers valkokangas

Korruptoituneen kytän (Vlad Ivanov) täytyy saada rikoskumppaninsa vapaaksi. Tämä onnistuu jostain syystä yksinkertaisimmin matkustamalla Kanariansaarille opettelemaan perinteinen vihellyskieli, jolla voi kommunikoida salaisesti. Valtava rahapotti monimutkaistaa tilannetta ja luo pohjan melko perinteiselle soluttautumisjännärille, jossa joko salaillaan, selvitetään tai jännitetään jotain taukoamatta.

Romaniasta on kasvanut uudella vuosituhannella merkittävä elokuvamaa. The Whistlers tuntuu pyrkivän kansainväliseen lähestyttävyyteen. Maisemat ja naiset ovat kauniita, mutta miehekäs kivinaama ei niitä pahemmin ehdi ihailemaan, kun ensin täytyy jännittää. Onhan elokuva tätä kärjistystä kunnianhimoisempi, mutta nämä rakenteet mahdollistavat tietynlaisen markkinoinnin, jolla elokuvaa yritetään myydä. Parhaiten tämä neo-noir varmasti toimiikin rikosjännärien ystäville, joita väsyttävät Hollywood-elokuvien letkautuksia heittelevät räjäyttelijäsankarit. The Whistlers keskittyy enemmän juonimiseen ja yrmynaamaiseen pönöttelyyn.

La Gomera -saarelta peräisin oleva Silbo Gomero -vihellyskieli tuo elokuvaan jotain muistettavaa ja sen opettelu herättää kunnioitusta muutenkin lahjakkaita näyttelijöitä kohtaan. Vihellyskieltä olisi voitu kuitenkin käyttää myös kekseliäämmin itse käsikirjoituksessa. Viheltely tuo pätkään hauskan vastakkainasettelun, jossa poliisien modernia seurantateknologiaa vastaan taistellaan muinaisilla ja esoteerisilla taidoilla. Valitettavasti tätä kiinnostavaa asettelua ei käsitellä elokuvassa sen erityisemmin.

Viheltelytematiikka toimii myös äänimaailman puolesta, joskin se jäi kaipaamaan jonkinlaista Morricone-tyylistä diegeettisen ja ei-diegeettisen äänen yhdistelyä. Tästä huolimatta elokuvan ääniraita on eräs sen onnistuneempia elementtejä. Taustalla pauhaa välillä ooppera ja välillä Iggy Pop. Joskus musiikkivalinnat tuntuvat kuitenkin myös turhan itsetietoisilta ja omahyväisiltä.

Omahyväinen itsetietoisuus onkin elokuvan suurin ongelma. Monet elokuvaviittaukset ovat tarpeeksi taka-alalla, mutta koska The Whistlers on viittauksia pullollaan, näkyvimmät niistä alkavat väkisinkin ärsyttää. Kuinkahan monta viittausta elokuvahistoriassa on esimerkiksi tehty Psykon suihkukohtaukseen?

Tällaiset kohdat vievät huomiota käsillä olevasta elokuvasta, joka on parhaimmillaan melko kauniisti kuvattu ja kiinnostavasti leikattu. Kauniita kohtia varjostavat suorat viittaukset muihin elokuviin tai laajemmin elokuvan tyyleihin, joita pyritään ilmeisesti jollain tavalla parodioimaan tai kritisoimaan. Lopputulos tuntuu kuitenkin ontolta, eikä katsojille tarjota minkäänlaista varsinaista oivallusta aiheeseen liittyen.

The Whistlers yrittää olla aikuisempi ja taiteellisesti kunnianhimoisempi kansainvälinen jännäri. Elokuva tuntuu onnistuneelta populaaritrilleriltä, jossa on pinnan alla myös ajatusta ja kunnianhimoa. Marketoitavuus vie elokuvalta hieman terävyyttä, ja kunnianhimoisuus välittyy pahimmillaan omahyväisyytenä. Kyseessä on silti erinomainen vaihtoehto tavallisemmille genren edustajille, mikäli tämän lajin elokuvista ei tarpeeksensa saa.