Ensilumi valkokangas

Rupatellessaan François Truffaut’n kanssa vuonna 1962 ohjaaja Alfred Hitchcock sanoi, ettei hänellä ollut ollut tapana hypätä sellaisten elokuvien kelkkaan, joiden premissi oli liian hyvä. Ensilumen lähtöasetelma on melkein tällainen.

Ensimmäisessä pitkässä fiktiossaan ohjaaja-skenaristi Hamy Ramezan pudottaa Mehdipourin perheen (Shahab Hosseini, Shabnam Ghorbani, Aran-Sina Keshvari ja Kimiya Escandari) suomalaiseen vastaanottokeskukseen, jossa he saavat tiedon kielteisestä turvapaikkapäätöksestä. Kaikki draaman ainekset ovat siis pöydällä. Katsojan sympatiat ovat jo valmiiksi perheen puolella eikä häntä tarvitse saada samaistumaan kehenkään ilkeään tai vastenmieliseen.

Ramezanin tapa pyöritellä aihetta on hyvin omakohtainen. Hän vie meidät uutisotsikkojen taakse ja päästää jokaisen halukkaan tarkastelemaan valtaosalle vierasta maailmaa sisältäpäin. Hänellä on siihen tarvittava kokemus ja ammattitaito. Jälkimmäisenä mainittu näkyy hallitussa minimalistisuudessa ja teknisen kikkailun määrässä.

Ramezan on halunnut elokuvallaan muistuttaa, ettei pakolaisuus ole identiteetti. Tästä päästään kuitenkin elokuvan ongelmaan. Pakolaisuus ei ehkä ole identiteetti, mutta pitäisi päättää, mikä on. Nyt vastaus jää epäselväksi. Ensilumen henkilöhahmot ovat käytännössä kaikki peruskilttejä perushahmoja, sellaisia äitejä ja pikkusiskoja, jotka olen nähnyt liian monta kertaa aiemminkin. Omien sanojensa mukaan Ramezan näkee protagonisti Raminissa (Keshvari), perheen 13-vuotiaassa lapsessa, paljon itseään, ja se näkyy.

Ramin tulee henkilönä ehkä liian lähellä kirjoittajaansa ja on siksi mitäänsanomaton ja puhtoinen pojankloppi, jolla ei kässärissä ole antaa mitään väitettä elämästä. Hänen arkensa seuraaminen tuntuu lähinnä nostalgiatrippailulta. Hetkessä elämisen rinnalla sanomaa ei ole. Jäljelle jää kivoja huomioita elämästä, tyttöjen tsekkailua ja iso läjä itseriittoisuutta. Vaikka olen pitkäpiimäisten taide-elokuvien suuri ystävä, huomasin teatterissa, kuinka suuni vääntyi haukotukseen ja mieli Bahman-isän (Hosseini) kohtausten odotukseen.

Isän väsyneessä juomisessa, vekkulissa perherakkaudessa ja teennäisessä kohteliaisuudessa vieraita kohtaan oli tarvittavaa särmää, jota jään odottamaan Ramezanilta tulevaisuudessa. Bahman tuo juoneen tarvittavaa puukkoa. Tarinan kuin tarinan voi toki kertoa keräilemällä tai vaalimalla, eikä aina tarvita ristiriitoja ja kamppailua, mutta ilman taideproosan rajattomuutta tuloksena on melkein aina tilannekomedian tapaista puudutusainetta.

Ihan sellaista ei Ensilumi tietenkään ole. Tämän filmin edessä saa olla ylpeä suomalaisuudestaan. Vaikka se ei ole ronski, se on visuaalisesti viehättävä ja ennen kaikkea lämmin kertomus siitä, kuinka ihminen ja perhe kaiken kestää voi. Ramezan ei demonisoi ketään. Byrokratian rattaita ei ehkä päästetä ääneen, mutta poliiseillekin nyökätään keskinäisestä kunnioituksesta ja naureskellaan nuorten naikkosten perään haikailevien setämiesten kanssa.

Tylsyydestään huolimatta kyseessä ei ole ällösentimentaalinen, raskassoutuinen leffa, vaan tuotantoarvoiltaan kansainvälisen luokan produktio. Todellisen tilan tuntu syntyy lavastuksen detaljien, elokuvauksen dynaamisuuden ja äänisuunnittelun eleettömyyden saumattomasta yhteispelistä. Ensilumi on munkki ilman hilloa.