Vilpitön sentimento huipussaan

Elokuviahan on monenlaisia. Hollywoodissa keinotekoisella virallisuudella luokiteltuja lajityyppejä on tietty määrä. Draamaelokuvan lajityypistäkin löytyy kuitenkin jos jonkin sorttista tavaraa. On vakavia ja kevyitä draamoja. Jälkimmäiset jättävät usein hyväntuulisen olon, tai siihen ne pyrkivät, väkisin tai luontevasti. Oikein sympaattisesti onnistui esimerkiksi Ted Demmen Unelmien tytöt (Beautiful Girls, 1996). Väkinäisemmät jutut ovat useimmiten empatiadraamoja, joiden keskiössä on yleensä perhe ja sen koettelemukset esimerkiksi jonkun perheenjäsenen sairastuessa. Useimmat näistä jutuista tehdään televisiolle, mutta joskus jokin löytää tiensä valkokankaalle. Vilpittömälle rakkaudelle on käynyt niin.

The Other Sister / Vilpitön rakkaus - © 1999 Touchstone PicturesRikkaaseen perheeseen syntynyt Carla (Juliette Lewis) on lähetetty lapsena kotoansa pois kehitysvammaisten kouluun. 24-vuotiaana hän tekee paluuta perheensä luokse ja yrittää samalla itsenäistyä. Hän alkaa käydä normaalia koulua ja ystävystyy sen merkeissä Dannyyn (Giovanni Ribisi), joka on myöskin kehitysvammainen. Kun Carla alkaa suunnitella muuttamista omaan asuntoon, haraa perheen äiti (Diane Keaton) ajatusta vastaan ja silloin Carlan isosiskot ehdottavat innoissaan perhekokousta, jossa asiasta äänestettäisiin! Pian äiti myöntyy ja niin tuppisuuna hymyilevä sisäkkö tuokin korillisen muhkeita, vastapaistetun näköisiä sämpylöitä onnellisen hetken kunniaksi.

Vilpittömän rakkauden kesto on vilpittömästi 130 minuuttia. Jo elokuvan alussa ei voi olla tietämättä mistä on kyse: pianon ylä-äänet (tiedättehän?) virittävät hivenenkin herkkää hetkeä. Vähän rajummissa tunnekuohuissa päästään puhaltimiin ja jousiin asti, mutta ylhäältä ei pudota. Kaikkea ei voi kuitenkaan vielä ääniraidalta aavistaa: empatia-elokuvan kliseet viedään aivan äärimmilleen. Jopa niin, että lopussa ne kääntyvät melkein lajityyppinsä parodiaksi. Ällötyksen purskahdukset ties monennessako potenssissa ovat niin hölmistyttäviä, että niistä alkaa jopa nauttimaan.

Rikasta perhettä pitää tietenkin kuvata rikkaana perheenä, sehän on selvä. Perheen vanhemmat ovat ylpeitä kolmesta tyttärestään, koska heistä ei ole tullut kirvesmurhaajia tai demokraatteja (vrt. Woody Allenin Kaikki sanovat I love you). No, äiti ei tosin täysin sulata Heatherin (Sarah Paulson) lesboutta, vaikka sopuun siitäkin päästään ennen pitkää.

Konservatismia edustaa myös kehitysvamma-teeman korostus. Carlan arkitouhuja seurataan sellaisella sinnikkyydellä, että harvoin näkee. Carlan ja Dannyn ihastuminen on silkkaa söpöilyä, seksikokeiluille vähän hihitellään, ja kaikki tämä kuvataan "yläkulmasta", päämääränä katsojan herkistäminen vakuuttuneisuuteen siitä, että "onhan vammaistenkin elämässä sentään itua ja arvoa" ja että "kyllä he pärjäävät".

Vilpitön rakkaus kysyy itseltään jälleen ne samat kysymykset, mihin näissä yhteyksissä on liian monta kertaa totuttu: Mikä muka tekee kehitysvammaisten tunne-elämästä niin paljon ihmeteltävämpää kuin muiden ihmisten? Miksi heidän täytyy olla kuin enkeleitä ollakseen olemassa? Vastaus on perin selvä: heikkouden romantisointi tarjoaa toisenlaisille heikoille mahdollisuudet sentimentalisointiin.

*
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:1,5 /2 henkilöä