Varkaat valkokangas

André Téchinén rikosdraama Varkaat kuvaa kahden erilaisen veljeksen suhdetta, joka vaikuttaa pitkälle muihinkin läheisiin. Ivan (Didier Bezace) on autoja varastelevan ryhmän pomo, joka asuu perheensä ja isoisän kanssa kotitalossaan. Alex (Daniel Auteuil) taas on erkaantunut juuriltaan, hän on yksinäinen poliisi. Tapahtumat käynnistyvät Ivanin kuolemasta ja alkavat kelata menneisyyttä eri henkilöiden näkökulmista. Mukana on niin Ivanin nuori poika Justin (Julien Rivière) kuin varasliigaan eksynyt Juliette (Laurence Côte), joka on rakastunut yliopistossa filosofiaa opettavaan Marieen (Catherine Deneuve).

Varkaat on noin puoleenväliin asti pullollaan ranskalaisia kliseitä. Henkilöt puhua pälpättävät niitä näitä, ja sitten leikataan kylmästi seuraavaan dialogiin. Jännitysdraaman kokoon keriminen ei tunnu onnistuvan tällä tapaa. Elokuvan tyrmäävä ydin odottaakin vasta loppupuolella: sen näkemys todellisuudesta on se, että mitään jännitystä ei ole olemassakaan - elämä jatkuu yllätyksettömänä pienten ja suurten kommervenkkien keskellä.

Elokuvan henkilöt ovat kaikki otetta elämäänsä etsiessään varsin vakavia ilmestyksiä. Jo Justin on ainoana lapsena paiskattu keskelle aikuisten nihkeää todellisuutta, eikä turvautumiseen löydy silloinkaan muuta keinoa kuin kyynisyys. Lapsen tunteet pääsevätkin yllättävissä tilanteissa valloilleen; jo Ruusuisessa elämässäni nähty Julien Rivière on erinomainen lapsinäyttelijä.

Varkaiden mielenkiintoisimmat teemat punoutuvat Alexin hahmoon, joka on tyypillinen Albert Camus’n "sivullinen". Hän on kuin näky Justinin tulevaisuudesta: kyky ja usko rakkauteen on kadonnut. Kun Alex tapaa kaihoisan Marien, hän ei kykene käsittelemään tuntemuksiaan. Marie jää hänelle vain ihmiseksi ihmisten joukossa, ennen kuin on liian myöhäistä avata tunteiden portit. Tämän koko elokuvan avainajatuksen kiteyttää upea oopperakohtaus.

Tänä vuonna peräti seitsemässä valmistuvassa elokuvassa näyttelevälle Catherine Deneuvelle on kirjoitettu toinenkin kaunis kohtaus: kun erikoista iskelmää hyräilevä alamaailman tyyppi kuljettaa Marieta Lyonin loisteisessa yössä autolla kotiin, tunnelmassa on jotain selittämätöntä arvokkuutta.

Varkaat jatkaa sitä rankkaa bressonlaista linjaa, jota viime vuosina on nähty mm. Claude Chabrolin Kiveen kirjoitetussa ja Bertrand Tavernierin Syötissä. Lakonisuudessa on loputonta voimaa.