The Death of Robin Hood valkokangas

Se alkaa todella heikosti. Robin Hood (Hugh Jackman) on ikääntynyt rikollinen, joka sanoo jalomielisen maineensa olevan virheellinen. Hänen tekonsa puoltavat tätä. Seuraa kutsu veritekoon, ja näin myös käy. Toteutus on karu, iloton, ja likainen. The Death of Robin Hoodin alkupuoli ei onnistu vetämään katsojaa sisään, sillä se ei juuri esitä hyvää syytä välittää, ja kietoo itsensä nihilismin kaapuun esittelemättä maailmaa, jota se mielettömäksi kuvaa.

Noin 20 minuutin jälkeen olin jo valmis tyytymään osaani istua lopunkin aikaa seuraamassa synkeää uudelleentulkintaa, joka haluaa kiusata katsojaa repimällä sankarien sädekehät. Teos kuitenkin muuttaa suuntaa, perustelee ainakin osin aiemmat valintansa, ja päätyy olemaan jotain ajatuksellisempaa kuin alkuun vaikutti. Miten arvioida elokuvaa, jonka keskinkertaisuus korostuu positiivisesti verrattuna sen surkeaan alkusysäykseen?

Nimestään huolimatta The Death of Robin Hood ei ole erityisen kiinnostunut juuri Sherwoodin metsän sankarin myytistä. Se on yleisempi yritys keskustella legendojen synnystä ja väistämättömästä rumuudesta, joka määrittää monien niistä historiaa. Osa tapahtumista viittaa legendan vähemmän tunnettuihin osiin, kuitenkaan juuri syntetisoimatta tuttua ja vieraampaa. Tämä ei ole kritiikki elokuvaa kohtaan niinkään kuin kyseenalaistus: miksi tämä ei ollut alkuperäinen tarina? Markkinointi on tietenkin vastaus, mutta epätyydyttävä sellainen. Jos mitään, harvat viittaukset iloisiin veikkoihin ovat irrallisuudessaan vaivaannuttavia, eivätkä Robinin taidot jousen kanssa korostu.

Mitä tulee legendan purkamiseen, The Death of Robin Hood ei ole niinkään turha kuin se on toisteinen. Varsinkin Armoton (Unforgiven, 1992), ehkä väkivaltaisen miehen maineesta kertovista elokuvista merkittävin, on ilmeinen ja läheinen inspiraatio. Liiallinen jo tehtyihin tarinoihin nojaaminen on erikoinen vaiva elokuvalle, sillä sen ohjaaja-käsikirjoittaja Michael Sarnoskilla on monin tavoin vahva, kokonainen visio tarinasta. Hahmoilla on lapsia myöten selkeät roolit ja näitä tukevat suoritukset, käännös täysin erilaiseen elokuvaan on hallittu, ja teemojen kehitys on määrätietoista. Kunpa ne vain olisi tehty omaperäisemmän tarkoituksen vuoksi.

Käyttämättömiin mahdollisuuksiin lukeutuu myös teoksen halu jättää tiettyjä mysteerejä ja kysymyksiä roikkumaan. Osa näistä on perusteltuja, vaikutelma on kuitenkin lopulta se, että edes joihinkin niistä paneutuminen olisi tuottanut rikkaamman kokonaisuuden. Erityisesti syvempi tutkielma Robinin sielunelämästä ja paneutuminen erään hahmon potentiaalisesti pakanallisiin aatteisiin ja toimintatapoihin olisivat palvelleet teosta paremmin keskeisinä uurteina kuin näppärinä sivuhuomioina.

Teoksen näkemyksen toteutusta tukevat onnistuneet tekniset suoritukset kameran takana. Erityisesti valaistus on erinomainen, sisä- ja ulkotilat on toteutettu tyylitellyn autenttisuuden tunnulla. Vetinen ja kylmä luonto on kosketeltava, öisissä sisätiloissa kynttilänvalo kirkastaa kaiken muuten kattavan kovan pimeyden. Suurin nautinto elokuvassa onkin seurata osaavien ammattilaisten kädenjälkeä kuvien luomisessa, kun kulunut vuosi on toistaiseksi tarjonnut tältä osin rumaa, huolittelematonta jälkeä.

The Death of Robin Hood on vakavuudestaan ja toteutuksestaan huolimatta naiivi elokuva. Yksilöllisen hyvyyden vaikutuksien ja tarinoiden merkityksen kyseenalaistaminen ei ole aihe, jota olisi koluttu liikaa, seuraavan sukupolven suojeleminen ja henkilökohtaisen rauhan löytäminen ovat selkeästi rajattuja mutta tässä kohtaa turhan helppoja maaleja. Elokuvan saatua otteen itsestään kokemus on harkittu ja tavallaan toimiva, mutta tyydyttävä vain teoriassa, ei kokemuksessa. Palatakseni eri tasoisiin osiin jakautuvan kokonaisuuden arvioimiseen, ei alku pilaa seuraavaa pätevyyttä, saati pätevyys pelasta innostavuuden puutetta. Eli: plusmiinus nolla.